"'Kuulkaa minua', jatkoi hän; 'te voisitte saada minut varmaksi rakkaudestanne. Muistatteko erään kesäpäivän, jolloin minä ja äitini olimme teillä neulomassa? Puutarhaan tuli kukkaslähetys.'Oh sen muistan aivan hyvin, neiti. Ne olivat kämmeköitä.' 'Niin, ja minä sain tulla kanssanne katsomaan niitä. Siinä oli muodoltaan mitä erilaisimpia, niin omituisia kukkia! Muutamat olivat perhosen, muutamat ampiaisen näköisiä, yksi taas muistutti miltei ihmisen kasvoja. Mutta erittäinkin yksi kukka oli kaikkia muita kauniimpi, ja kymmenen samasta juuresta kasvavan kukan joukossa ei ollut ainoatakaan sen näköistä. Se oli kuin ruusunvärinen pikku sydän, kaksi pientä sinistä siipeä kummallakin puolen!... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja sitten... — 'Ja sitten, antakaa minun kertoa jatko, neiti... Ja sitten, kun me molemmat kumarruimme katsomaan kukkaa, en tiedä, miten se tapahtui, mutta teidän hiuksenne sattuivat hiukan koskettamaan minun hiuksiani. Teitte nopean liikkeen vetäytyäksenne syrjään, ja silloin osuitte kiskaisemaan irti kukan, josta piditte kiinni paremmin nähdäksenne sen... voin vieläkin nähdä teidän seisovan siinä valmiina purskahtamaan itkuun ja pyytämään minulta anteeksi... Silloin tuli äitinne ikkunaan ja huusi teitä. Ja minä...'" — 'Mitä te teitte?' — 'Minä otin taittuneen kukan maasta!!' — 'Otitteko sen maasta?' — 'Ja kätkin sen muistoksi tuosta lyhyestä, ihanasta hetkestä.' — 'Oletteko kätkenyt sen?' — 'Mitä suurimmalla huolella, neiti, ja voin näyttää sen teille milloin tahdotte!'

"Olisitpa nähnyt Suzannen sillä hetkellä! Se ei ollut enää hän, ei, se oli uusi Suzanne, jos mahdollista sadoin verroin kauniimpi... Hänen silmänsä säikkyivät, hänen kasvonsa loistivat. Hän ojensi minulle molemmat kätensä niin hurmaavalla liikkeellä, ettei enkelikään olisi osannut sellaista tehdä. — 'Vain sen tahdoin tietää, ystäväni', sanoi hän, 'ja minä olen hyvin onnellinen!... Kun kerran panitte kukan talteen muistoksi minusta, niin varmaan rakastitte minua jo silloin, ja kun teillä on se vielä, niin rakastatte minua yhä edelleen. Tuokaa se mukananne tänne huomenna, tuo pieni kukka sinisine siipineen... Rakkaampaa lahjaa ette häissäni voisi antaa minulle!...' Oh, Cornelius!... vakuutan sinulle, että olin pyörtyä, kun kuulin sanat häät ja lahja... Minä nousin, ja olisin varmaankin tehnyt jotain hullua, ellei hänen äitinsä olisi tullut sisälle juuri silloin. Syleilin tuota hyvää naista ja suutelin hänen tyttärensä poskia vähintään kymmenen kertaa. Se tyynnytti minua jonkun verran. Otin hattuni ja riensin juosten pois, toivoen saavani jo tänään jättää Suzannelle pienen kukkamme... Mutta tämä kirottu rajuilma teki aikomukseni tyhjäksi, ja minä saan odottaa onneani huomiseen saakka... Nyt olet kuullut koko jutun!"

"Paratiisin kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti Cornelius ja heittäytyi hänen syliinsä, "kahdet häät samalla kertaa!" Ja aivan kuten pienet katupojat kirkon portailla hän alkoi heittää lakkiaan ilmaan ja huutaa: "Eläkööt häät! Eläköön morsiuspari! Eläköön rouva Balthazar! Eläköön rouva Cornelius! Eläkööt kaikki pienet Van der Lysit! Eläkööt kaikki pikku Pampit!"

"Hiljaa!" sanoi Balthazar nauraen. "Sinä herätät Christianen..."

"Oh!" sanoi Cornelius ja hiljensi ääntään. "Emme saa herättää Christianea. Näytä minulle sinisiipinen kukkasi, että saan ihailla sitä..."

"Se on pienessä rautalippaassa piirongissani", sanoi Balthazar, "äitini kaikkien korujen joukossa. Olen pannut sen pieneen lasimedaljonkiin, jonka olen reunustuttanut kullalla ja mustilla helmillä. Katsoin sitä viimeksi tänä aamuna. Se on ihastuttava... Saatpa nähdä!"

Hän otti lampun käteensä, veti avainkimpun taskustaan ja avasi työhuoneensa oven...

Heti senjälkeen Cornelius kuuli hänen huudahtavan tuskaisesti. Hän nousi paikaltaan... Balthazar näkyi taas oviaukossa, kasvoiltaan aivan kalpeana.

"Cornelius!... Oh Jumala!" sammalsi hän.

"Mikä on? Mitä on tapahtunut?" huudahti ystävä kauhistuneena.

"Oh, Jumalani... tule... katso, katso!"

Ja Balthazar nosti lamppua, jotta valo paremmin lankeaisi huoneen perälle.

III. MURTOVARKAUS.

Se, mitä Cornelius näki; osoitti ystävän huudahdukseen olleen kylläkin syytä. Lattia oli ihan täynnänsä kaikenlaatuisia papereita; ne olivat lähtöisin kahdesta rikkirevitystä, viheliäisestä päällyksestä, jotka oli siepattu hyllyltä ja nyt olivat räsyisinä matolla. Niiden vieressä, samaten aukaistuna, teräslukostaan huolimatta, oli suuri nahkasalkku, jossa Balthazar säilytti kirjeenvaihtoaan. Se oli tyhjä, ja kirjeet, joita oli pari sataa kappaletta, olivat hajallaan kaikkialla huoneessa!...

Mutta se ei ollut kuitenkaan pahinta. Silmiensä edessä kaikki tämä hävitys, jonka laajuutta hän ei vielä ollut tajunnut. Balthazar ajatteli ensimäiseksi piironkia. Sen rautalukon vastustusvoima oli kuitenkin ollut suurempi kuin salkun lukon, ja salpa oli yhä vielä kiinni sinkilässä. Sen sijaan oli laskulevy pahoin runneltu. Lukon ympärillä oleva osa oli kokonaan, aivan kirjaimellisesti rikki hakattu, pois kaavittu, muruiksi jauhettu. Ja itse lukko riippui irrallaan ja oli aivan surkean näköinen katkottuine ja käyristyneine ruuveineen. Kaarteinen, liikkuva laskulevy oli avattu niin paljon, että käden saattoi pistää sisään ja tutkia kaikki laatikot ynnä lokerot.

Mutta merkillisintä on se, mikä nyt seuraa. Useimmat laatikoista, jotka laskulevyn auettua olisi esteettömästi voinut ryöstää ja joissa oli arvokkaita papereita, oli jätetty silleen; näytti melkein siltä kuin varas ei olisi välittänyt avatakaan niitä. Hänen koko huomionsa oli suuntautunut siihen laatikkoon, joka sisälsi kulta- ja hopearahoja — noin puolitoistatuhatta tukaattia ja kaksisataa floriinia — sekä sen pienen koruja sisältävän teräslippaan, josta Balthazar oli puhunut. Tämä laatikko oli vedetty auki ja oli niin tyhjä kuin olisi se käännetty ylösalaisin; kaikki olivat poissa, — kulta, hopea, korut, — jäljettömiin kadonneina. Mutta tuskaisimmalta tuntui Balthazarista onnettomuus, kun hän otti pienen teräslippaan lattialta ja tuli vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli tyhjä ja että medaljongi oli varastettu muiden tavarain mukana!...

Tämä hirveä menetys, joka koski häneen kovemmin kuin kaikki muu, saattoi hänet ensi lamaannuksen ohi mentyä täydellisen hulluudenpuuskan valtaan. Hän avasi kiivaasti kadunpuolisen ikkunan ja alkoi huutaa kaikin voimin: "Ottakaa varas kiinni!" Ja koko kaupunki olisi vanhan tapansa mukaan vastannut: "Tuli on irti!" jollei muutamia rajuilman aikaansaamaa vahinkoa tutkimaan lähteneitä poliisikonstaapeleita olisi samassa sattunut kulkemaan ohitse. He kiiruhtivat lähemmäs ikkunaa, jossa Balthazar seisoi turhaan koettaen noitumalla ja viittilöimällä selittää mitä oli tapahtunut. Herra Tricamp, konstaapelijoukon johtaja, ymmärsi kuitenkin hänen puhuvan varastetuista tavaroista, ja lausuttuaan kehotuksen, että Balthazar oman etunsa vuoksi hiljentäisi hiukan ääntään, hän sijoitti kaksi konstaapelia vartioimaan lähintä ympäristöä ja pyysi itse päästä sisään.

IV. POLIISIKOMISAARIO.

Portti avattiin äänettömästi. Herra Tricamp astui sisään varpaillaan, ja häntä seurasi kolmas konstaapeli, jonka hän jätti alas eteiseen antaen hänelle määräyksen, ettei hän saisi sallia kenenkään tulla sisään eikä kenenkään mennä ulos. Kello lienee ollut noin kahdentoista paikkeilla yöllä; koko kaupunki nukkui, ja talossa vallitsevasta hiljaisuudesta päätettiin, ettei hälinä ollut häirinnyt hiukan kuuroa Gudulea ja päivän mielenliikutusten uuvuttamaa Christianea, vaan että he edelleen nukkuivat levollisesti.

"Mistä on oikeastaan kysymys?" sanoi herra Tricamp ääntänsä hiljentäen.

Balthazar veti hänet mukanaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle sanaakaan sanomatta siellä tapahtuneen hävityksen.

Herra Tricamp oli lyhytkasvuinen, lihavahko, mutta vilkas ja vikkelä mies. Hän näytti iloiselta, hänen ilmeissään oli jotakin itseensätyytyväistä — selityksenä sille oli hänen suuri arvonsa —, tahtoi käydä hienosta, kaunopuheisesta, taidokkaasta!... Muutoin liukas ja kykenevä mies, jossa ei ollut muuta vikaa kuin tavaton lyhytnäköisyys, mikä puutteellisuus on hänen ammatissaan erittäin kiusallinen, kun se näet pakotti hänet katsomaan kaikkea läheltä, eikä se ole aina paras keino nähdä hyvin.

Hän aivan ilmeisesti hämmästyi, mutta kaikissa ammateissa on sääntönä, että yleisön edessä ei saa näyttää hämmästyneeltä, ja siksi hän tyytyi vain mutisemaan:

"Hyvin hyvä!... Hyvin hyvä!" ja silmäilemään ympärilleen kuin mies, joka täydellisesti vallitsee tilannetta.

"Näette itse", sammalsi Balthazar kuohuksissaan, "näette itse!"

"Hyvin hyvä!" sanoi herra Tricamp. "Salkku on murrettu auki, piironki murrettu auki! Hyvin hyvä, oivallista!..."

"Oivallista! Mitä tarkoitatte?" huudahti Balthazar.

"Rahat ovat poissa, vai kuinka?" jatkoi herra Tricamp.

"Kaikki rahat."

"Hyvä."

"Ja korut!... Ja minun medaljonkini!"

"Hyvä! Murtovarkaus asutussa talossa!... Erinomaista!... Ja ettekö epäile ketään?"

"En ketään."

"Sen parempi! Siten saamme koko kunnian asian selvittämisestä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat kummastuneina toisiaan, mutta herra Tricamp jatkoi levollisesti ja mistään välittämättä: