Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä. Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.

Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.

— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.

Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että tämä oli viisasta puhetta.

Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona, käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista järjestystä.

Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat. Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen ja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois, niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät komeasti...

Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana, leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin balsamoida ja viedä museoon...

Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa henkeä.

— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin sisästä, eikä idästä. Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No, kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun. Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja...

Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.

— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä vain pyssyjen turvin...

— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä...

Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja sanakimppuun.

Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään mielenliikutusta olisi sattunutkaan.

Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.

Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:

— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme. Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä menoarviossaan sitä varten sarake...

Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä, reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu, että pääjoukko sen kuulee.

Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin veneisiin.

Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan. Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen olla perässä.

Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?

Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.

Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta, ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia. Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.

Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He puhelevat tovin.

— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty. Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään...

Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle, ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan. Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.

Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa. Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.

Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.

On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.

Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä miehiä ja astioita.

Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui kuin rasvattu siima päämääräänsä.

Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä. Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit... Mutta... Aaroni ei ollut kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.

Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.

— Juostaan, läähätti hän.

He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.