language: Finnish
HULIGAANI
Ynnä muita kertoelmia
Kirj.
Arvid Järnefelt
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
SISÄLLYS:
Huligaani Koti (näytelmä) Taivas ja maa Raudan vaellukset Kyntäjä Magda ja Dorotea Kaksi kirjettä Omenapuu Kärpänen ja ihminen Eläin ja ihminen Kohtalo Kevät Satu
HULIGAANI
Kun nimismies käänsi polkupyöränsä maantieltä sairaalan tielle, juoksivat ikkunassa istuneet piiat sisälle ja samassa koko sairaala tiesi mikä oli tulossa, sinivalkoiset hoitajattaret tiesivät, kuuromykkä halkojen kantaja tiesi, ja yhdessä humauksessa tiesivät myöskin kaikki sairaat, jotka viruivat valkoisissa vuoteissansa. Sijaisjohtajattarelta sai asian kuulla vihdoin lääkärikin, joka oli juuri jättänyt leikkaushuoneen, ja lähdössä yksityiselle vastaanotolleen, veti eteisessä tiukkaa palttoota yllensä. Häneltä pääsi pieni perhana, sillä nimismiehen ilmestyminen merkitsi kuulusteluja, lääkärintodistuksia ja kirjallisia lausuntoja, sanalla sanoen mitä kiusallisinta viivytystä.
Senvuoksi, nimismiehen päästyä eteiseen, tervehdittyä ja ilmoitettua asiansa, tohtori ei herennytkään pingoittamasta käsiään ahtaihin hihoihin, vaan päinvastoin tuikealla äkkiponnistuksella sai palttoon sijoilleen ja alkoi mielenosoituksellisesti hakea keppiään.
Nuoren nimismiehen lapsekkaille kasvoille nousi tärkeyden ja virallisuuden leima. Mutta ennenkuin hän ehti ilmaista vaatimuksensa, löysi sijaishoitajatar tohtorin kepin ja hoputti sen vikkelästi tohtorille, jolloin tämä sanoi:
— Eikö totta, neiti, meidän huligaanimme N:o 1 on vielä aivan mahdoton kuulusteltavaksi?
Hienopiirteinen säätyläisneiti punehtui hieman, — ehkä siitä, että tohtori teki hänelle, harjoittelevalle sijaisjohtajattarelle, kysymyksen, jommoisia tehdään vain varsinaiselle johtajattarelle. Kaikessa tapauksessa löysi kaunis neiti tohtorille jo hatunkin, ja sitä tarjoten kiiruhti sanomaan:
— Kuume noussut aamusta, päiväkuume 39°, herra tohtori.
— No, näettekös! — rehenteli tohtori nimismiehelle, — ja te menisitte jo kuulustelemaan! Jotakin sanomista toki pitäisi olla meilläkin. Kenen vastuunalaisuus, sen valtakin. Järjestystä, edes jonkinlaista, pitää olla kaikissa asioissa eikä vähimmin — sairaaloissa...
Ja tohtori kolisteli jo ulko-ovissa. Niitä jälkeensä sulkemaan kääntyessään hän muljahutti viimeisen moittivan katseen nimismieheen ja sanoi:
— Haavakuumeista kuulustelemaan! Onko kuultu!
Painoi ovet kiinni ja yhä paheksuvasti hytkytellen hartioitaan laskeutui portaita ja meni tiehensä.
Äkäilevästä tohtorista päästyään nimismies tahtoi ainakin naisväen edessä säilyttää arvovaltansa ja hän sen vuoksi rypisti silmäkulmansa aivan tuikean ankariksi. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän alkoi povitaskustaan kopeloida muistikirjaansa, johon sitten valmistui seisaaltaan merkitsemään, mitä hänelle virallisiin kysymyksiin vastataan:
— Onko sairaalassa oleva joutolainen Frans Gideon Lindstedt, tai niinkuin hän Tampereen poliisiviranomaisilta saapuneissa asiakirjoissa mainitaan, Frans Keperi, tai Viipurin puolessa ja tällä paikkakunnalla tunnetaan nimellä Ranssu, ilmoittanut nimekseen jonkin näistä mainituista?
Eteiseen saapuneet ja ovissa tirkkivät hoitajattaret suhahtivat kaikki pakosalle, kun kuulustelu alkoi.
Silloin nimismies sanoi äskeiselle neidille:
— Ellen saa kysymyksiini vastausta, täytyy minun vaivata neitiä pyynnöllä, että minut viipymättä osotetaan Ranssun huoneeseen.
Neiti viittasi silmillään, että poliisit ensin poistuisivat, ja nimismies nyykäytti heille päätä, sanoen: Saatte mennä.
Kohta kun poliisit olivat poistuneet, tuli neiti lähemmäksi ja sanoi kiihkeästi:
— En ole koskaan teiltä mitään pyytänyt, nyt pyydän ainoan kerran. Jättäkää hänet rauhaan.
Nimismies katsahti neitiin hyvin kummastuneena, eikä ensin osannut sanoa muuta kuin hyvin pitkään: Vai niin?! Mutta kun hänelle kohta selvisi, että tuo "pyyntö" ei sisältänytkään mitään nöyrtymystä, veti hän suunsa vähän ivalliseen hymyyn ja virkkoi:
— Pelkään pahoin, että vastaukseni tulee olemaan yhtä hylkäävä kuin kaikki teidän vastauksenne minun muinaisiin pyyntöihini. Leikittä puhuen, kysymyksessä on ensiluokan huligaani, kuten hallussani olevat paperit osoittavat.
— Kuulkaahan, herra Kuusinen, ettehän sentään tahdo kieltää minua tulemasta kanssanne vähän kävelylle, olen virkistyksen tarpeessa. Saanko?
Nyt nimismies alkoi taas luulla, että ehkä sittenkin oli kysymyksessä muutakin kuin vain tämä huligaani, — ehkä neiti vihdoinkin alkoi huomata mitä oli hylännyt kun oli hänet hylännyt, ehkäpä tarkoitus hyvinkin oli korjata entiset erehdykset ja vieläkin koettaa päästä oikeaan säikeeseen kiinni. Eihän se turha sukuylpeyskään pitkälle auta.
— Tietysti, tietysti, hän sanoi, ja jättäen kaikki kuulustelemisaikeet rupesi auttamaan päällysnuttua neidin ylle.
Nimismies Kuusinen ajatteli tällöin: "Kovin kalpeaksi hän on käynyt, ehkä on rasittunut, kun on tottumaton moiseen piika-työhön, ehkä on myöskin jo nöyrtynyt ja pitäisi suurena huojennuksena päästä vaikkapa vain nimismiehenkin vaimoksi. Asiat alkavat ehkä kääntyä hiukan parempaan suuntaan!"
Mutta heidän kävellessään herra Kuusinen tunsi yhä syvemmälti harmistuvansa, sillä he olivat päässeet jo kauppalan keskukseen asti eikä neiti Margit vieläkään osannut puhua muusta kuin yhä vain samasta iänikuisesta huligaanistaan. Mikä ihme saattoikaan hänen mieltänsä siihen niin sitoa? Aatelisneiti, joka huvikseen harjoittaa laupeudentöitä! Taasko joitakin oikkuja, erinomaisuuksien tavoittelua! Semmoista ei Kuusinen voinut lainkaan sietää, se oli peräti hänen luontoansa vastaan, joka oli tuota jäykkää suomalaista, suorasukaista, kohtikatsovaa lajia.
Mutta asia tuli hänelle vieläkin harmillisemmaksi, kun neiti Margit tosissaan alkoi esittää, että hänen huligaaninsa saisi jäädä kokonaan kuulustelematta, toisin sanoen, että tuo puukottaja ja kenties murhamieskin parannuttuaan päästettäisiin vapaalle jalalle ja syyte jätettäisiin nostamatta.
Kuusinen koetti selittää visapäälle, että semmoiset armahtamiset eivät ole hänen vallassaan ja että hän menettäisi kohta virkansa, jos kaikkialta saapuvista poliisiraporteista huolimatta antaisi Ranssun livistää matkoihinsa nyt kun on onnellisesti joutunut kiinni.
Neiti Margitin mielestä Kuusinen olisi hyvin voinut painaa asian alas, sillä Ranssu ei ollut tehnyt itseänsä syylliseksi muuhun kuin tavalliseen tappeluun, sanoi Margit.
— Ja ammuskellut ja satuttanut konstaapeliin, joka on hengenvaarallisesti haavoitettu! säesti Kuusinen ivallisesti.
Mutta tämäpä olikin se kohta asiassa, johon Margit tahtoi tulla. Hän oli näet saanut tohtorin uudestaan tutkimaan haavoitettua konstaapelia ja myöntämään, että vastoin alkuperäistä otaksumaa sisälmykset olivat säilyneet verrattain vahingoittumatta, joten haavan hengenvaarallisuudesta ei ollut varmuutta.
Kuusinen sanoi tärkeänä: — Nuo asiat minun on kuuleminen tohtorilta itseltään. — Johon neiti Margit sanoi, että hänen hallussaan oli tohtorin kirjallinen todistus.
Kuusinen aikoi nyt pilkallisesti kysyä, oliko neiti Margitin ehkä aikomus esiintyä Ranssun asianajajana. Mutta käänsikin puheen toisaanne, pysähtyi ja syvään huoaisten sanoi:
— Sanokaa, neiti Margit, mikä ihme teitä tuossa inhoittavassa huligaanissa viehättää!
— Hän ei ole mikään inhoittava, eikä edes mikään huligaani, tietäkää se. Vaan mikä hänessä on hyvää, on yhtä hyvää kuin kenessäkään muussa.
— Sanokaa vain: kuin teissä, herra Kuusinen.
— No niin, yhtä hyvää kuin missä pyhimyksessä tahansa.
— Ruvetkaamme siis kaikin huligaaneiksi, — sanoi Kuusinen sapekkaan ivallisesti.
Margit sanoi rauhallisesti:
— Vaatisi sitä edes jonkinlaista miehuutta teiltäkin.
Kuusinen ei voinut käsittää mitä yhteyttä tällä lauseella oli edellisen kanssa. Mutta sen sanottuaan Margit kääntyi ja meni hyvästelemättä tiehensä.
Kuusinen jäi salkku kainalossa nolona katsomaan hänen jälkeensä.
Kuusiselta — miehuutta! Kuusinen oli miehuudestaan kuuluisa ei ainoastaan tässä pitäjä pahaisessa, vaan parin kokonaisen kihlakunnan alalla. Monta kertaa hän olikin ajatellut, että jos hänen seikkailuistaan koottaisiin "elävät kuvat", niin niihin odottaisi pääsyä pitemmät jonot kuin mihinkään amerikkalaiseen salapoliisinäytelmään. Jo koko hänen harjoitteluaikansakaan ei ollut muuta kuin alituista revolverin pauketta, takaa ajoa, villeintä ihmismetsästystä ja monesti ylen hengenvaarallista uhkapeliä. Mutta itsenäiseen asemaan päästyä oli juuri hänen tarmonsa, oikeastaan siis juuri hänen urheutensa, ollut niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat häneen suurinta huomiota kiinnittäneet. Kahdesti oli hänet mainittu pääkaupungin sanomalehdistössä, uutisissa, jotka oli asetettu erilleen tavallisista poliisiraporteista. Ensikerralla tosin vain taitavana poliisikoiran käyttäjänä, mutta toisella kertaa yksistään vain hänen mieskohtaisen, häikäilemättömän takaa-ajonsa ja lopullisen, äärimmäisesti hengenvaarallisen rautoihin-kytkemisen vuoksi. Toisin sanoen, miehuus oli niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat hankkineet hänelle nimen.
Sen vuoksi nuo Margitin sanat "vaatisi sitä jotakin miehuutta teiltäkin" mitä kipeimmin loukkasivat Kuusista. Ja loukkasivat vielä enemmän ehkä sen vuoksi, että hän syvemmällä itsessään hyvin ymmärsi niiden todellisen tarkoituksen, vaikkei ollut pinnemmällä ymmärtävinään ja kuvittelikin olevansa ymmärtämättä. Mutta muutaman askeleen kuljettuansa hän jo ajatuksissaan väitteli Margitin kanssa, ja juuri noiden sanojen "todellista" mieltä vastaan.