language: Finnish
KOTIKUUSTA KUUNNELLESSA
Uusia runoelmia
Kirj.
NIILO MANTERE [Juhani Merenheimo]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.
SISÄLLYSLUETTELO:
1. Kun ma kuulin kotikuusta
I. Kotikuusi.
2. Proloogi J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906 3. Limingan kansanopiston päättäjäisissä 1905 4. Juhlaruno "Pohjan Leimun" 20-vuotisjuhlaan Oulussa 16/X 04 5. Taas terve, kallis vapaus! 6. Puijo 7. Juhlaruno Oulunsalon kansakoulun urkuharmoonin hankkimista varten pidettyihin arpajaisiin 17/VI 06 8. Nouskaa, nuoret! 9. Oi, sa järveni sininen! — 10. Juhlaruno 5:nteen yleiseen pikku- ja kiertokoulunopettajain kokoukseen Oulussa 26/VI 07 11. Raittiuskansan laulu 12. Raitis Suomi! 13. Tie onnehen
II. Hän ja koti.
14. Sain paljon Luojalta, armahain 15. Sua lemmin — 16. Minä laulan nyt toden laulun 17. Sun äänesi soinnun, oi, armahin 18. Mä matkalla viikkoja viivyin vain 19. Kalervon kehtolaulu 20. Kaunolle 8-vuotiaana
III. Tunnelmia.
21. Syksyn tultua 22. Lapsen haudalla 23. Hautaa kohden, hautaa kohden 24. En ihaile yksin kevättä 25. Niin kuluvi päiväkullat 26. Mä olen tunne-ihminen 27. Atoomi olen pieni vain 28. Lasten iltarukous 29. Lasten aamurukous 30. Nyt veisatkaatte! 31. Miks sä huokaat, sydämeni
IV. Pyhä vuori.
32. On helluntai — 33. Diakonissojen laulu 34. Kiitä Herraa! 35. Oi, muistatko? 36. Iloitse, tytär sä Siionin! 37. Paimenvirka — kallis virka 38. Tänään vielä — 39. Oi, syy on soittaa — 40. Sun ristisi juurelle, Jeesus — 41. Lasten joululaulu 42. On joulu — 43. Luo, Herra, sa silmäsi!
KUN MA KUULIN KOTIKUUSTA
Mä lauloin vienot lauluni kotoisen kuusen alla, min juuret maass' on syvällä, vaan latva taivahalla.
Mä lauloin vienot lauluni sen kuusen kuiskiessa, sen oksiss' ilman tuulien säveltään soitellessa.
Kons' oli leuto tuulonen, mi hiljaa lauloi, haastoi; kons' idän, pohjan tuulispäät mun kuustain repi, raastoi.
Mut mistä tuuli milloinkin, se kuusi seisoi, säilyi, vaikk' oksat murtui muutamat, kun myrskyssä se häilyi.
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt' aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!
Ain' olkoot juures tervehet, sa kuusi pyhä, jalo, ja runkos terve! — hymyilköön ain sulle taivaan valo!
Ja aikain vierren latvasi, se nouskoon korkeemmalle! Ja oksas, lehväs levitkööt ylt’ympär' avaralle!
Ja kauniit tou'ot tuoksukoot sun oksiesi alla, ja kultakukat kukkikoot sun luonas kaikkialla!
Ja rinnat Suomen lapsien ain sulle sykkielkööt! Ja käet, kultarintaiset, ne sulle helkähdelkööt!
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt’ aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!
17/IX 07
I. KOTIKUUSI
PROLOOGI
J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906
I.
Mikä juhla suuri, jalo, tänään Suomenmaassa on, kun niin raikuu juhlalaulut, kaikuu soitot kantelon?
Oi, mi juhla kallis, armas, kun nyt kautta kaiken maan liehuu sinivalko-liput, yli Suomen juhlitaan?
Oi, mi juhla! Pienet, suuret, köyhät sekä rikkahat, kansa kaupunkein ja korpein, — miksi kaikki juhlivat?
Miksi juhlii? Ällös kysy! Lapset korpein tölleinkin tietää: muistopäiv' on tänään suuren J.V. Snellmanin.
Tietää, että hän on ollut poika suurin Suomenmaan, ase vankka Kaikkivallan Väinön kansaa nostamaan.
Että kansan uinuvaisen hän se valveutti, hän; hän se syntysanat lausui Suomen uuden elämän.
Tietää: siksi juhlapäivää tänään viettää Suomenmaa, siksi raikuu tenholaulut, kantelotkin kajahtaa;
siksi kautta Suomen liehuu liput sinivalkoiset, siksi on niin hartaat, syvät kansan kaiken tuntehet, —
kun nyt suurint' urhoansa, sankariaan valtavaa kiitollisna muisteleepi armas, kallis isänmaa.
II.
Yön, kuolon varjot peitti Suomenmaan, ja suomen kieli kitui kahleissansa, ja sivistyst' ei omaa ollutkaan, ja henkist’ unta uinui Suomen kansa.
Ja näytti, että ijäks kuolohon tää kansa kallis tuomittu on vallan, ja sortuva se että kerran on valoa vailla alle idän hallan.
Mut ei! Tään kansan pienen puolehen loi Luoja suuri katsehensa armaan; hän tahtoi valoon, riemuun, onnehen maan nostaa keskelt’ öisen usvan harmaan.
Ja kas, jo nousi sankar' pystöpää, mi terästahdoin ryhtyi suureen työhön: — "Mun täytyy maani armas herättää, se kuolla ei saa, sortua ei yöhön."
"Mun huutaa täytyy halki Suomenmaan: nous' ylös, nouse, herää, Väinön kansa! Sun on tää ihanainen maa, sun vaan, nous', että henkes puhkee kukkanansa!"
"Nous' ylös! Vaali kieltäs ihanaa! Sivistys oma luo sa suomen kielin! Sua kohtaa turmiosi, synnyinmaa, jos tietäs et käy suomalaisin mielin!"
Näin huusi Suomen suuri tietäjä, ja kuni vetten pauhu ääni kaikui, ja sytytti se monta sydäntä, ja heräs laaksot, rannat vastaan raikui.
Ja vaikka vallat öiset elämöi, ja pysähdytti sankaria hetken, ei horjunut hän, — vartoi, taasen löi, siks kunnes voitto kruunas urhon retken.
Ja vaikka hällen muukalainen maa ois kunniata, kultaa, rauhaa suonut, ja isäinmaa vain köyhyytt’ ankaraa ja tuskaa teille poikans' oli luonut, —
oi, ennen suuri suomalainen tää maass' isäin tahtoi elää sekä kuolla, kuin vieraan rannan ilmaa hengittää, vaikk' aarteet mitkä tarjoll' oisi tuolla!
Isäimme maa, oi Suomi ihana, ilolla sulle uhraa poikas työnsä! Sun tähtes, kulta-äiti, riemulla hän päivin toimii, kärsii, valvoo yönsä!
Oi, Suomi, sulomaani, tähtes vaan hän taisteli, sun poikas suuri, jalo, ja taistons' uljaan kautta loistamaan sai saloillesi uusi kevätvalo!
Nyt helmassas jo sankar' uinahtaa, min kautta valkes sulle uusi huomen; mut työnsä elää, — elää aikain taa, niin kauvan kuin vaan säilyy kansa Suomen.
III.
On poissa jo sankari ponteva. Hän nukkuvi nurmen alla. Mut seista hän elonsa illalla sai kunnian kunnahalla. Hän nähdä jo sai, että kansa tää hänen aatteilleen arvon antoi, ja nähdä hän sai, että hedelmää hänen työnsä tarmokas kantoi.
On poissa jo tietäjä verraton, mut polvi uus työtänsä jatkaa. Ja suurtakin Suomessa tehty jo on, päämäärähän sentään on matkaa. Viel' intoa, tarmoa tarvitaan, työt' uurasta, uutterinta. Siks leimutkoon lempeä isänmaan, tult’ uhkukohon joka rinta!
Tiet', uraa Snellman'in viittaamaa me tarmolla astukaamme, niin silloin sorru ei Suomenmaa, jos kovaakin kokea saamme! Kun luottamus Luojahan meillä on, ja jatkamme Snellman'in työtä, niin Suomi on kallio sortumaton, jos tulkoonkin myrskyä, yötä!
LIMINGAN KANSANOPISTON PÄÄTTÄJÄISISSÄ
/V 1905
Nuoret! Nyt on päivä tullut, jolloin päättyy yhteistyö, päivä tullut, kaihon päivä, jolloin eronhetki lyö. Talv' on pitkä työtä tehty, työtä sydämen ja pään, nyt ne soivat eron kellot, eron juhlaa vietetään.
Talv' on pitkä työtä tehty suojiss' armaan ahjon tään, kylvetty on valkeutta sydämeenne sykkivään. Valon teille, Herran teille teitä, nuoret, ohjattiin, pyrkimyksiin kehoitettiin pyhiin, suuriin, yleviin.
Oppia ja ihanteita varten vastaiselämää pyytänyt on teille antaa valon, tiedon templi tää; pyytänyt on teitä saada pystyviksi toimimaan kunniaksi Korkehimman, iloks' armaan isänmaan.
Pyytänyt on teille, nuoret, antaa pohjan, jolle te itsekasvatuksen työssä rakentaa nyt voisitte; pyytänyt on näyttää teille suunnan, suuren määränpään, johon Luoja suur' on luonut ihmiskunnan pyrkimään!
Opin aik' ei pitkä ollut, — yksi talvikausi vaan. Mutta tiedon, tieteen haarat monet ovat luvultaan. Tiedon valtakunt' on suuri, suuren suuri, rajaton, — muutamat vain ääriviivat siitä vasta nähty on!
Mutta minkä näitte, saitte — oi, te kätkekäätte se, evähäksi kätkekäätte elämänne matkalle! Elon taisteloissa tuolla eväst' oivaa tarvitaan, jott’ei sortuis onni oma, sortuis onni synnyinmaan !
Oi, te, nuoret, kätkekää siis, sydämiinne kätkekää, mitä teille teroitellut ompi tiedon templi tää! Valon, hyveen, Herran teitä aina, aina kulkekaa! Silloin iloita voi teistä kotiseutu, isänmaa!
Muistakaa, oi, ystäväni: valon, hyvän voimat ne yksin takaa onnen teille, takaa onnen Suomelle! Muistakaatte: valo, tieto, minkä saitte, velvoittaa: Sivistyksen siunausta kansa teissä tarkastaa!
Muistakaa, oi: parahimmin tällekin te templille kannatusta, rakkautta kansan kesken voitatte, kun teist’ armas kotiseudun kansa kuulla, nähdä saa: "Onpas totta! Opisto se kasvattaa ja jalostaa!"
No, niin, neidot, nuorukaiset, — toivomukset hellät nää tahtoi teille sydämiinne painaa valon templi tää, kun nyt kaikuu eron kellot, eri suuntiin erotaan, hajoo kallis, tuttu perhe kautta kaiken synnyinmaan.
Ja nyt, nuoret, oi, te nuoret, — Herran haltuun jääkäätte! Hän ain' elon taisteloissa, myrskyiss' olkoon turvanne! Hän, Hän teille voimaa suokoon kiusaukset voittamaan, voimaa aina kulkemahan kohden rantaa taivaanmaan!
JUHLARUNO
raittiusseura "Pohjan Leimun" 20-vuotisjuhlaan Oulussa 16/X 1904
I.
On Suomea sortanut kauvan valta, mi tuskaa ja turmaa kanssaan toi, ja onnen mi karkoitti kaikkialta, maan parhaille riennoille esteitä loi. Sen vallan on painoa vaikeaa myös kärsien kantanut Pohjanmaa.
On täälläkin tuskien huuto soinut, ja riutunut rintoja tuhansin, kun alkoholi on valtikoinut, tuo kuningas kurjin ja ilke'in. On täälläkin nähty sen ilkityöt, on nähty päivät ja nähty yöt.
On nähty lapsia mieron tiellä, on nähty nuorien sortuvan. On nähty raukeevan ruusuin siellä, miss' alkoholi sai valtikan: on nähty raukeevan ruusujen pois poskilta impien, äitien.