Hajamuistelmia pakolaiselämästä

language: Finnish

HAJAMUISTELMIA PAKOLAISELÄMÄSTÄ

Punapakolaisena Venäjällä

Kirj.

Aatto Sirén

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Olisiko katastrofia voinut välttää Matkalla Itään Kadonnut loisto Buihin Suomalainen siirtola Buissa Tehtaalla Välskäri ja viisi muuta virkaa Muinaissuomalaisten asuma-alueilla Tuokiokuvia Moskovan matkalta Keskikesän Moskova Sunnuntaimietteitä Keski-Venäläiseen talonpoikaiselämään tutustumassa Keski-Venäjän geologiaa ja luontoa Venäläistä ruokahalua Keski-Venäläistä kansanelämää Ukonilma Talvi Keski-Venäjällä Keskivenäläisten "Pyhä Ibis" Pietarin Sveitsistä Kevätaamu Pohjois-Inkerissä Vaikutelmia Inkeristä Opettajana Inkerissä Asumusoloista Pohjois-Inkerissä Surman mailta Vastakohtien maa

LUKIJALLE.

Seuraavat katkelmat ovat välittömiä ja irrallisia tunnelmakuvia, kirjoitetut niissä perin pohjin poikkeuksellisissa oloissa, mitkä pakolaiselämä kykeni tarjoamaan kaaostilassaan olevan silloisen Venäjän oloissa. Siitä syystä ne ovatkin hajallisia ja katkonaisia. Niiden taustana, joko hyvin vähän tai ei laisinkaan ole tahdottu käyttää näkemyksien ja tuntemuksien laajempaa tendenssiä, enemmän vaan henkilökohtaisia vaikutelmia. Viekotteleva tilaisuus kylläkin olisi ollut aikana, jolloin luokkasota valtoimenaan riehui sekä kotoisissa oloissa että Venäjällä. Sisällyttää näihin tunnelmiin joukkopsykologinen pohja, laajentaa niitä sen mukaisesti, mutta silloin se olisikin kuulunut historian arkaluontoiseen piiriin ja historialliset tuokiokuvatkin ovat erheellisiä ja — puolueellisia kuin ne tunnelmoidaan itse tapausten pyörteissä, siitähän on riittävästi kokemuksia etenkin luokkasotamme ajalta.

Etenkin Venäjällä ollen olisi semmoiseen ollut oiva tilaisuus, missä esiinnyin poliittisen elämän sivustakatsojana — pakolaisena, mutta kokemus on sieltäkin osoittanut välittömät kuvaukset enemmän tai vähemmän paikkansapitämättömiksi. Tosiasiallisimmin kuin persoonallisista tekiöistä riippuu nähdäkseni Venäjänkin vallankumousprosessi, mitä erillaisemmissa muodoissa se ilmeneekin, suurista yhteiskunta-taloudellisista vaikutteista.

Semmoisina hajallisinakin, mutta vain henkilökohtaisien mielialojen tunnelmakuvina, jätän sanotut kyhäelmät työläisjoukkojen käteen. Jos yksi ja toinen erikoispiirre sen ajan paikka- ja yksilökuvista herättäisi laajemman ja perusteellisemman tuntemuksen tarvetta lukiassa, niin muita tarkoituksia ei niillä olekaan.

Orimattilassa heinäkuulla 1923.

Tekijä.

OLISIKO KATASTROFIN VOINUT VÄLTTÄÄ?

Tarkoitukseni, sanottakoon se heti, ei ole lähteä antamaan vastausta otsikossa olevaan kysymykseen. Se on historioitsijan tehtävä ja vaatii taustakseen Suomen yhteiskuntataloudellisen kehityksen huolellisen ja tarkan tutkimuksen vähintäin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana. Suurien historiallisten joukkoliikkeiden syyt eivät ole hetkellisiä, ne ovat sellaisia, mitkä ylipäänsä synnyttävät luokkaeroavaisuuksia, luokkavastakohtia kapitalistiseksi kehittyvissä talousoloissa. Luokkasodan syitten tutkiminen tarvitsisi siis muodostua omistus- ja tuotanto-olojemme laajaksi tutkimukseksi vähintäin sinä aikana jolloin kapitalistinen kehitys meidänkin oloissamme alkoi määräävämmin vaikuttamaan luoden vähin erin, mutta välittömästi, sekä valtiollisen että ammatillisen työväenliikkeemme.

* * * * *

Sähkölamput kuumottivat himmeästi eduskuntatalon käytävissä ja ravintolassa. Tupakansavu täytti ilman. Se loi utumaisen sädekehän sähkölamppujen ympäri. Yö oli myöhäinen. Ravintolatytöt liikuskelivat veltosti ja väsyneesti. Edustajia kuljeksi ryhmissä käytävillä, toisia ryhmiä istuskeli ravintolassa ja rupattelivat hillitysti, salaperäisesti. Vaistomainen epävarmuus näytti painostavan toisia vai johtuiko se siitä, että he tiesivät jotakin enemmän juuri ovella olevista tapauksista. Minäkin olin illan kuluessa kuullut yhtä ja toista piakkoin alkavasta rautatielakosta, enempää en kuullut, ei edes kuulteni mainittu marraskuun suurlakon uusiintumisesta. Tuo kuulemani siis ei ollut mitään uutta, semmoiseenhan olin tottunut edellämainitusta marraskuun suurlakosta asti. Mahdollisesti jotkut meidän ryhmäläiset aavistivat — ehkä tiesivätkin — enemmän vastaisesta tilanteesta. Oli miten oli, mutta en ainakaan minä, eikä monet muut ryhmäläiset, joiden kanssa olin puheissa sinä iltana, edes aavistaneetkaan että 48 tuntia sen jälkeen luokkasota alkoi virallisesti.

Tämä olkoon mainittuna vaan sen vastapuolueen esittämän väitteen johdosta, että eduskuntaryhmä ryhmänä valmisteli luokkasotaa ja ylipäänsä oli siitä tietoinen.

* * * * *

Istuin erään tuttavani kanssa eduskunnan istuntosalin eteishallissa. Painostanut mieliala oli tarttunut minuunkin. Koetin tehdä itselleni selväksi mistä se johtui, mutta tuloksetta. Pakinoimme yhtä ja toista: "Se on onnettomuudeksi puolueellemme jos nyt syntyisi kansanliikettä", sanoi toverini. "Maassa vallitseva elintarvepula, joukkojen hermostuneisuus, semmoiset tekijät veisivät maan ehdottomasti yleisen anarkian tilaan, minkä kansainvälinen porvaristo tukahduttaisi veriin, sitä suuremmalla syyllä kuin naapurimaissa Ruotsissa ja Saksassa ei ole semmoisia liikehtimisiä niiden hallitusten käsiä sitomassa. Puolueen pitäisi niinmuodoin tehdä voitavansa kansanliikkeiden syntymisen estämiseksi."

Olimme yhtä mieltä asiasta ja arvelimme lopuksi, että jos lähipäivinä joitakin liikehtimisiä syntyisi olisi niillä vaan paikallinen, mielenosotuksellinen, luonne ja ettei ne ainakaan saisi marraskuun suurlakon kantavuutta, siitä luulimme olevamme varmat.

Niin vähän tosiaankin tiesimme tai edes aavistimme — ainakin me muutamat — niistä suurista historiallisista tapauksista, mitkä olivat ovella. Edelläkerrottu eduskunnan istunto, viimeinen muutoin, päättyi lauvantaina 26 päivää vastaan yöllä. Matkustin kotiin ja kun maanantaina 28 päivänä tulin uudelleen Helsinkiin, täysi-istunto nimittäin oli päätetty pitää maanantaina kello 2 päivällä, menin eduskuntatalolle ja jouduin eräiden toisten edustajain keralla pidätetyksi vallankumousmiliisin puolelta joka vartioi eduskuntataloa, ja viedyksi kuulusteltavaksi I:sen poliisipiirin konttoriin siitä syystä että olin pyrkimässä eduskuntaan jota ei toistaiseksi ollut olemassa. Niin tietämättäni jouduin minä ja moni toinenkin vallankumouksen kuohujen keskelle.

Leuto tammikuun päivä oli jo hämärtymässä kun kävelin vanhoja tuttuja katuja asuntooni Perämiehenkadulle päin. Mitä sekavimmat tunteet pyörivät päässäni. Olinhan nähnyt suurlakkoja useimman kuin yhden, ollut mukana niissä. Koko miehuusaikani oli ollut joukkojen nousua. Suurlakko alun kolmattatoista vuotta sitten toi yleisen äänioikeuden ja kansanvaltaisen eduskunnan. Valtiollinen valveutuminen ja pohjakerrosten valistustaso pimeimpiä sopukoita myöten oli kohonnut sangen huomattavassa määrässä kymmenvuotisena köyhälistön parlamenttikautena. Olihan sieltä toki saatu tärkeitä sivistyksellisiä ja taloudellisia parannuksia aikaan, joskaan ei niin nopeasti ja niin syvällekäypiä kuin köyhälistöjoukkojen asema kapitalistisen kehityksen murrosaikana olisi edellyttänyt.

Elävinä olivat vielä säilyneet muistissani ne mainingit, mitkä vaikutti maaliskuun vallankumous Venäjällä, joka kukisti 400-vuotisen keisarivallan ja nostatti Suomessakin pystyyn porvarillis-sosialistisen kokoomushallituksen. Sitten marraskuun suurlakko, josta oli kulunut vasta vajaa kolme kuukautta. Niin, olihan viimeisen kahden vuosikymmenen aika ollut historiallisesti perin huomattavaa ja tapauksista rikasta aikaa. Ensin venäläisen tsaarivallan pitkä alaspainava taantumuskausi, sitten nousua, nousua ja liikehtimistä ja — saavutuksiakin. Ne tapaukset eivät toki olleet yllätyksiä, eipä edes viime marraskuun suurlakko, mutta nyt alkaneet liikehtimiset muistelemaani taustaa vastaan katsottuina tuntuivat yllätyksiltä. Miten erilaisia olivatkaan tapaukset nyt, vaikka ne ensikatsannolla näyttivätkin jo elettyjen suurien tapausten uusintamuodoilta. Helsinkiin tullessani oli toki vielä osittainen rautatieliikenne olemassa, mutta elämä kaikkialla oli salaperäisen vaiteliasta, itseensä sulkeutunutta ja näköjään yhä pidättäytyvämpää kuin pahaa ennustava tyven rajumyrskyn edellä. Sivukulkijasta näytti elämä suurelta salaperäiseltä kysymysmerkiltä. Oikein teki mieli huutaa kaikkialle: "Mitä on tekeillä? Sanokaa mitä oikeastaan on tekeillä?" — Meikäläiset puuhailivat hallitustalolla, joukkoja asestettiin kuumeisella kiireellä. "Mihin kuurimuksen kattilaan tosiaankin ollaan menossa", kysyin itseltäni, hiljensin käyntiäni saadakseni aikaa miettiä asioita ja päästäkseni tilanteen tasalle. Miten oli mahdollista tuommoisen askeleen ottaminen — turmion askeleen! Ehdottomasti askeleen tuhoa kohti, siitä luulin voivani olla vakuutettu. Nostaa puolifeodaalisissa oloissa pystyyn työväen valta, vaikka varsinainen palkkaköyhälistö, luokkatietoisesti valistunut, oli ripoteltuna pieniin teollisuuspiireihin ympäri maan, sitä hallitsevan massan keskuuteen, joka tosin vaaleissa antoi äänensä sen hyväksi, mutta sittenkin oli vähemmistönä. Nostaa näin ollen pystyyn työväen valta ja pitää sitä... sehän oli mieletöntä! Eihän Länsi-Euroopan kapitalistisesti kehittyneimmissäkään maissa sitä oltu voitu edes yrittääkään. Asiassahan oli tieteellisen tarkat periaatteet määräämässä, ainoastaan kaksi mahdollisuutta oli vaan olemassa: Marxin tieteelliset talousteoriat seisoisivat päälaellaan silloin, jos Suomen köyhälistö luulee saavansa yhteiskunnallisen vallan käsiinsä ja pitävänsä sen, jos taas Marxin teoriat pitävät paikkansa, niin nyt alkanut köyhälistön vallantavoittelu epäonnistuu, sen täytyy luonnonlain välttämättömyydellä epäonnistua, siitä minä olin ja yhä edelleen olen vakuutettu — Marxin tieteellinen työ ei ole tältäkään kohtaa heikkoa vaan vahvaa.