language: Finnish
KEVÄTTUULAHDUKSIA
Runokokoelma
Kirj.
Niilo Mantere [Juhani Merenheimo]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.
SISÄLLYS:
Suomen kansalle. Tovereille. Pohjolan tähti. Kesäaamu. Herran aseet. Kansanjuhlassa. Juhannuksen aattoilta. Pääskynen. Vanhoillaanolija. Paimenpoika. Valoon! Työhön! Kaikki täyttää tarkotustaan. Syksyllä. Suomen uuden ajan aamu. Sopuhun! Vainiolle! Totuuden voima. Keväimellä. Neidon muistikirjaan. Yks muisto. Armaan haudalla. Riennä päivä! Iltatähti. Runonpäitä. Kotoni. Kesällä. Mihin lienenkin ma luotu? Epäilijä. Toivomuksia. Luonnon kieli. Pois aineen orjuus. Etsi totuutta! Muista tarkotustas! Elokuun ilta. Uusi aamu. Kerran.
Suomen kansalle.
Yöhyt himmeä ja musta Peljättää ei meitä voi: Mielihin jo valistusta Luopi valon aamukoi.
Innokkaasti kylvää kansa, Kylvää kevät-toukoaan; Kansa kylvää, kasteellansa Taivas hedelmöittää maan.
Uutta voimaa, miehuutt' uutta Sykkii Suomen sydän nyt, Uuden toivon suloisuutta Laaksohon on virinnyt.
Sointumaan käy syönten kielet, Veljiä on lapset maan; Yhteistyöhön kaikkein mielet Hehkuu jaloon ihanaan.
Kuolevaks ken kansan luuli, Uljaiks näkee rivit nää: Puhdas kansallinen tuuli Herättäen hengähtää.
Mieltä, jota huminoivat Korven kuuset kukkapäät, Jota laululinnut soivat, Jota luonnossakin näät.
Samaa mieltä puhuu kansa, Samaa ajatusta vaan, Sama syvyys luonteessansa, Elinvoima riennoissaan.
Pontevana Pohjan kansa Rientää ajan taistohon, Uljuutta on rinnassansa, Voimaa, kuntoakin on.
Vankka se kokee vaarat, Sydän voimakkaasti lyö; Taidon tammen juuret, haarat Suojaa lämmin hengentyö.
Viel' ei uhkaa kuolon halla, Kuolla kansamme ei saa: Tuoll' on silmä taivahalla, Joka meitä johdattaa!
Viel' on meillä paljon työtä, Paljon taisteluita on: Valistuksen virran myötä Tulvii voimaa elohon.
Laajennut on taistotanner, Toiseksi käy sota nyt: Rauhan sotaan Suomen manner Lippunsa on vihkinyt.
"Valon tietä, polvi nuori, Pyrji yhä eteenpäin! Seiso myrskyissä kuin vuori!" Lippuus piirretty on näin.
Sikspä rohkeasti kansa Kulkee kohti onneaan, Soittaa tenhokanneltansa, Luottaa itsehensä vaan.
Kieli, mieli muukalainen Viihtyä ei täällä voi: Puhdas kansan henki vainen Virkeänä uutteroi.
Kotoisenpa hengen kuvat Suloudella täyttää maan, Niistä yksin kuvastuvat Onni, riemu rikkainnaan.
Tovereille.
Suloiset jo Suomen lehdot juhlapukuun pukeutuu, Kaukomailta liitää linnut, lehtimähän käypi puu; Nurmet tuoksuu, vihannoivat, virkoaa jo päivän koi, Verhota ei vainioita talven kylmät hanget voi.
Kevätsoitot soreaiset täyttää maisemat ja maat, Valon, vapauden lauluin kaikuvan sa kuulla saat: Laulut nuo ne mielihinkin keväthengen herättää, Sävelihin niiden sulaa sydäntenkin rautajää.
Sulaa talvi sydämmistä, haihtuu mielten pilvisäät, Luonnon auringonpa säteen mieliin heijastuvan näät; Kaikkialle kukkasiaan, tuoksujansa kevät luo, Virkeinä myös mielet aaltoo, aaltoo niinkuin kevään vuo.
Niinkuin lämmön säkenistä sulostuu nyt luonnon työ, Niin myös sulotoiveinensa ihmissydän taasen lyö; Leivon äänin laulavansa Suomellensa sydän sois, Sätehenä poistavansa harmaat, öiset udut pois.
Toivon kuvat ihanaiset sydämmenne täyttää nyt, Kirkkahinna nuoruuden on tuli sinne virinnyt; Valoisna kuin kevätpäivä loistaa teille elontie, Jaloihin se taisteluihin, suuriin pyrintöihin vie.
Uusi into, uusi henki rinnoissanne hengähtää, Toukojansa juurruttaapi mielihinne kevätsää. Suokoon Luoja, että sadon viljavan ne maalle tuo, Täyteläiksi tähkäpäiksi kasvaa kevään oraat nuo!
Hellästi te pakkasilta aina niitä verhotkaa, Suojelkaa myös, ett'ei niitä kuivuus, pouta panna saa! Kun ne säilytätte, kuinka maailmassa teille käy, Ansoja ei pahimpia elon polullanne näy.
Vaikka taivas synkistyy ja myrskyt riehumahan saa, Valo, mik' on syömmissänne, kulkuanne johdattaa: Nousipa tai laski täällä elon ryöppyilevä vuo, Hengen valo, sielun toivo eloon suloisuutta tuo.
Näinpä hyödytön vaan korsi ette ole päällä maan, Näinpä elon onnen juuret eivät konsaan kuivukaan: Hempeänä helottaapi onnen aamu kirkas, uus, Murehilta murtuu terä, kohtaloilta katkeruus.
Määräpatsahansa kau'as itsekukin luokohon, Älköön koskaan luulotelko, että täysin kypsä on: Koulua ja kokemust' on koko elämämme työ, Sitten vasta vaja lakkaa, iltahetkemme kun lyö!
Kuni virta vilpas vettä metsälähtehestä juo, Oppia siis, veli, janoo, oppia myös muille suo! Mutta ällös tietojen niin anna syöntäs paisuttaa, Ett'ei sua omaksensa tunne enään kansa, maa.
Muista, että syväin rivein keskellä sun paikkas on, Siellä olo armasta ja kaunis käydä taistohon! Niinhän sydänjuures kiinn' on kotikunnaiss', ett'et voi Kultaan, loistoon vaihtaa kuvaa, minkä syömmehes se loi.
Yhtä kirkkahina aina rinnassasi humiskoot Kotikuuset, joiden kieltä lasna kuunnellunna oot! Älköön koskaan unhottuko yksinkertahinen työ, Koskaan kuvaa kotimajan himmentäkö unheen yö!
Näin kun työtä kalliin maasi, isänmaasi hyväks teet, Kansallesi uhraat voimas, uhraat kätes jäntereet, Totta kerran vaivoistasi ihanan saat palkkion, Totta jälkipolvi vielä siunaava sun muistos' on.
Mutta vaikk'ei muistopatsas hautoasi koristais, Vaikka hiljaa sammuis päiväs, hiljaa unhoon nimes sais, Tunnon lepo kuitenkin on jaloin seppele sun työs: Sit' ei kuolo kuihduta, ei lakastuta aika myös.
Oulussa 28/5 1890.
Pohjolan tähti.
Tähti Pohjolan koitti, Uuden ajan enteet toi, Suomen sumupilvet voitti, Ruson kultaisen se loi: Usvat haihtui, Orjuus vaihtui Hengen varmaan vapauteen.
Aaamutähti Suomehenki Pilkahti jo valoaan: Siitä nuortui kansan henki, Virkenivät voimat maan. Rintahansa Kätki kansa Onnen ensi orahat.
Monet surut, myrskyt suuret Saa se nähdä matkallaan, Mutta elon sydänjuuret Niissä voimistuvat vaan: Juuri nuissa Taisteluissa Sielun voimat puhdistuu.
Päiv' ei tuntuis ihanalta, Jos ois outo meille yö, Rakkahalt' ei valon valta, Jollei joskus myrskyt lyö. Näinpä aivan Silmä taivaan Karkaisee ja kasvattaa.
Näinpä armas suomenkansa Tottuu taistot voittamaan, Tottuu luomaan Luojahansa Ilot, surut isäinmaan, Hältä uutta Voimakkuutta Valoakin etsimään.
Pois' on pelko kuolon, poissa, Poissa kalman katkeruus, Lehdoissa ja laaksoloissa Valo rusoittaapi uus: Suomenkansa Kulkuansa Johtaa aamutähden luo.
Tähti Pohjolan, sä loista, Loista, älä sammu vaan, Laaksoista sa varjot poista, Tuikkeile tääll' ainiaan! Riennä, jalo, Puhdas valo, Matalaankin majahan!
Kesäaamu.
Nyt taas maille aamu koitti, Lehtoloissa linnut soi, Taas yön varjot valo voitti, Hymyileepi päivän koi.
Nurmi tuoksahtaapi mailla, Kastehelmet kimaltaa; Sulomorsiamen lailla Riemukyyneleiss' on maa.
Tuolla oraat vihannoivat, Laiho nuori aaltoaa; Täällä sirkun laulut soivat, Kukkimahan kuuset saa.
Tuolla lähteensilmä loistaa Tyynnä, levollisna vaan; Täällä metsän kaiku toistaa Laakson laulut uudestaan.
Tunnustele nuori kansa: Lempes ansaitseeko tää? Luonto tenhorunoillansa Voiko syöntäs sytyttää?
Kaikki, mit' on Luoja luonut Pohjolahan suloimpaa, Nautittavaks on sen suonut Meille armas isänmaa.
Taivaan lahjoja nyt maamme Runsain määrin tarjoaa; Rinnoissamme tuta saamme Lemmen tulta hehkuvaa.
Nuoruus on nyt aika Suomen, Aika kukoistuksen on, Lauluinensa sulo huomen Herännyt on laaksohon.
Entistänsä ehommasti Väinön kanteloinen soi, Jylhiin rotkoihinkin asti Viestit viedä kaiku voi.
Kaikkialla kilpamielin Toimitaan ja taistellaan, — Suomenmielin, suomenkielin Vainioilla isäinmaan.
Herran aseet.
Taivaan aseenapa kansa Pienoinenkin olla voi, Kun vaan sitä voimallansa, Mik' on totta, vartioi.
Usein heikon kuoren alle Luoja kätkenynnä on Totuutensa maailmalle, Kirkkautensa auringon.
Ylevimmän valon meille Judakansassaan Hän toi, Totuudesta eksyneille Johtotähden kirkkaan soi.
Puhtahana tähti loisti Velttoon, synkkään maailmaan; Pakanuuden yön se poisti, Valostaen kaiken maan.
Turhaan miekkoinensa koitti Riehua nyt pakanuus: Valtain ponnistukset voitti Hengen valo syvä, uus.
Vaikka Judan mahti mainen Saikin vihdoin sortumaan, Kukistu ei henki vainen, Sammu ei sen valo vaan.
Henki kuihtuu sitten vasta, Kun ei enään etsikään Juda isäin Jumalasta Uutta voimaa elämään.
Mutta armosiipein alle Nöyränä kun turvautui, Niinpä kau'an maailmalle Judan valo kuvastui.
Heikko kansa, vuoren lailla, Valoansa vartioi. Säteillänsä voimakkailla Kansain yöhön aamun loi.
Sivistyksen korein kukka Muualla kun lakastuu, Kohoo siellä hengen kukka Vankkana kuin tammipuu.
Näinpä myöskin suomenkansa Kukoistaa voi loistossaan, Kunhan sitä voimallansa, Mik' on totta, puoltaa vaan.
Lyhetty ei käsi Herran Suomell' ole vieläkään: Korkeimpana vielä kerran Raikuu riemu kansan tään!
Kansanjuhlassa.
5.7.1891.
1.
Henkisyyden kahle katkes, Suomi elpyi elohon, Öinen, tumma verho ratkes: Kansa valvehilla on!
Hengen tou'ot heilimoivat, Ruskoaan luo aurinko; Laaksoiss' aamulaulut soivat: "Päiv' on Suomen, päivä jo!"
Päiv' on Suomen: valoansa Taivaan Herra syömmiin luo; Maansa alttarille kansa Kilvan uhrejansa tuo.
Kilpasilla intomielin Suomen poik' on pelloillaan; Suometarkin sulokielin Vainioll' on isänmaan.
Missä muinen piili halla, Missä karhu karjan löi, Siellä tuoksull' ihanalla Laihomme nyt hedelmöi.
Toinen on nyt aika, toinen, Hengen rientoin aika on; Valon kirkas aurinkoinen Säteilee nyt laaksohon.