language: Finnish
LÄPI HARMAAN KIVEN
Kaksinäytöksinen näytelmä
Kirj.
J. A. LEHTINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
HENKILÖT:
ISON-KURKELAN ISÄNTÄ, n. 50-vuotias. MAIJA, Ison-Kurkelan emäntä, n. 50-vuotias. ESA, Ison-Kurkelan poika, n. 24-vuotias. HILPPA, Ison-Kurkelan tytär, n. 20-vuotias. KALLE AHOLA, Ison-Kurkelan renki, n. 26-vuotias. LIISA, palvelija, Ison-Kurkelan palvelija, n. 50-vuotias. SAMULI, Savikon isäntä, 45-50-vuotias vanhapoika. ALUEPÄÄLLIKKÖ. Kaksi Sk:n ESIKUNNAN JÄSENTÄ.
Näyttämö:
Tupa. — Vasemmalla ovi ulos, perällä ovi kamariin; oikealla nurkassa takka. Pöytä, tuoleja, kaappi, astiakaappi y.m. talouteen sopivia esineitä. Seinällä naula hevosenvaljaille ja kiväärille y.m.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
KALLE (istuu pöydän päässä kasvot yleisöön. Pöydällä patruunain lataustarpeita kuten: ruutimitta, vaaka, nallinpoistaja, kuulan asettaja, ruutia y.m. 3" kivääri peräseinällä ja pienoiskivääri. Kalle asettaa ruutia vaakaan esiripun auetessa. Laulaa):
»Minkäs tähren sen markan päälle On ykkösen nummero lyöty? Se on heikkarin vale, että toinen poika Mun heilastani hyötyy.»
LIISA (tulee vesiämpäri ja perunaämpäri mukanaan):
Joko sinä taasen tuota samaa hoilotat? Parempi, jos menisit ajamaan sikoja karsinaan. Ne taasen karkasivat Kaisalta. — Voi siunatkoon!... jokos sinä taasen vehkeilet niitten »aminsjoonien» kanssa, — kyllä sinä posautat tämän talon ilmaan ennen pitkää, olen sen monesti sanonut. Heitä nyt, hyvä poika, jo aikanaan vähempään ne vehkeilysi.
KALLE (nauraen):
Oho, vai posautan? — eipähän kuin mitä! Tuo on vanha laulu, ei se enää vetele, — keksi jo, Liisa kulta, uusi. Sillä ei se auta, katsos: — ruutia täytyy Suomen pojan oppia haistelemaan, jos mieli pysyä omassa maassaan isäntänä. — Vai olisiko parempaa ryssän hajun haisteleminen?
LIISA (pelästyneenä):
Onko sinulla siinä ruutiakin?
KALLE:
Onpa tietenkin, mitäs tämä sitten on? (Nostaa lusikalla ruutia ja tiputtaa pöydällä olevaan laatikkoon.) Ruutia tietenkin, — milläs sitä sitten posautetaan... Tästä tuleekin, Liisa kulta, sellaisia paukkuja, että aina osuu siihen, mihin meinaa — vaikka keskelle Iivanan nenää.
LIISA:
Voi voi, sinun vehkeitäsi! Jos emäntä tietäisi, niin kyllä kyydin saisit. — Jo minäkin ihan pelkään.
KALLE:
Pelkään, — mitä pelkoa tässä on, ei yhtään mitään, — eikä suomalainen saa pelätä, jos mieli maailmassa omin jaloin seistä, ei koskaan, vaan (laula):
»Luonto verrattu rautahan, sydän kiveä kovempi. Enkä pelvosta mitäkään mä tiennyt, vaikka kuulat ne sinkoeli.»
Sellainen se olla pitää suomalaisen meininki, muori kulta.
LIISA:
Minä en ymmärrä hituistakaan sinun pelistäsi. Mutta miksi sitä nyt yhtä painoa pitää niitä pyssyjä rassata ja »aminsjoonien» kanssa pelata? — Mitä tuo tietääkään?
KALLE:
Miksikö? — siksi, hyvä muori, »että kaikki ryssät maasta pois — tarkoitan, jos ne taasen alkaisivat tänne tuppautua, niin silloin sitä tarvitaan tarkkaa silmää, vakavaa kättä ja kivikovaa sisua, — ja siksi on harjoiteltava ahkeraan... Sillä vasta aika hanhen haukotella, kun on henki hangella.
HILPPA (tulee sisälle viimeisen lauseen aikana, iloisena ja vilkkaana):
Mistä haukottelemisesta sinä puhut?
KALLE:
Minäkö? — selitin vain Liisalle sitä, että täytyy aikanaan pitää varansa ja harjoitella ahkeraan ampumaan ja muutakin sotilaallista 'hommaa, — että myöhäistä se on sitten harjoitella, kun ryssä maahan tunkee, — vai mitä sinä, Hilppa, asiasta ajattelet?
HILPPA:
Minä olen asiasta aivan samaa mieltä. — Tiedätkö, Kalle, minäkin olen nyt Lotta.
KALLE:
Sinäkö Lotta! Kyllähän sinun ajatuksesi olen tiennyt, mutta mitä äitisi tästä sanoo? Hänhän pitää koko hommaa turhana ja sopimattomanakin.
HILPPA:
Sanokoon mitä hyvänsä,... itsepä kai on asiani. Ja nyt, Kalle, kun minä olen Lotta, niin autan sinua lataamisessa. On hyvä, että Lotatkin oppivat sen taidon. (Istuu ja alkaa innokkaasti auttamaan Kallea.)
KALLE:
Se on oikein, — silloin Suomi säilyy, — kun sen miehet ja naiset yksissä voimin puolustavat maataan, tukevat toinen toistaan.
LIISA:
Voi hyvänen aika noita nykyajan nuoria, naisetkin jo alkavat pyssyjen ja »amlnsjoonien» kanssa vehkeillä, ei tästä hyvää perästäkään tule, en minä ainakaan jaksa käsittää. (Menee ulos.)
KALLE:
Liisa on liian vanhanaikainen käsittääkseen näitä hommia, vaikka eihän näitä kaikki nuoremmatkaan käsitä. Hyväähän Liisakin tarkoittaa, vaikka sitä ajaa nurinpäin.
HILPPA:
Niinhän se on. Mutta kuulehan, pitäisikö nämä hylsyn suutkin mitata?
KALLE:
Kyllä, ja hylsyn pituuskin, jos kymppiä mielii 300 metrillä. Ei se muuten käy. Milligramman tarkkuudella ruutikin on mitattava, katsos näin...
LIISA:
Kylläpä on tarkkaa hommaa. En olisi ikänä uskonut, ellen näkisi. — Tässähän jo sitä sisua kysytään, kun näitä patruunia latailee... vaikka, hauskaahan tämä on.
KALLE:
Kun sinä olet mukana, aioit lisätä, vai mitä?
HILPPA (iloisena):
Niinpä niin... ehkä. Mutta kerrohan, mitä kaikkea te siellä suojeluskuntaharjoituksissa hommaatte.
KALLE:
Viitsisitkö sinä kuunnella, sillä siitä riittäisi kertomista moneksi päiväksi ja mahdotonta minun olisi osatakaan °kaikkea kertoa. — Kerron nyt kuitenkin esimerkiksi ampumaharjoituksista, koskapa nyt tässä patruunoita lataamme. (Kertoo ja punnitsee ruutia sekä lyö luoteja kiinni.) Ensin aloitetaan tähtäysharjoituksella, joka mies saa tähdätä kolme kertaa ja se mies, kuka saa kaikki kolme tähtäystä samaan pisteeseen. Sitten alkaa laukaisemisharjoitukset, — miehen täytyy osata varmasti tähdätä ja laukaista ennenkuin hänen annetaan ampua täysinäisillä patruunoilla.
HILPPA:
Sitten siis pääsee ampumaan, kun on ensin harjoitellut tähtäämään ja laukaisemaan.
KALLE:
Niin, ja paljon muuta. (Lyö luotia kiinni.)
ESA (Hilpan veli, vetelän ja unisen näköinen, tulee kamarista):
Ei saa rauhassa edes sunnuntaina nukkua, kun siinä taasen kalkuttelet. Mene saunaan vehkeinesi.
HILPPA:
Mene itse saunaan, niin siellä saat rauhassa kuorsata.
ESA:
Kas — en huomannutkaan, että Kaarti on pukeutunut hameisiin ja että akkaväkikin on mukana.
HILPPA:
Häpeä! Sinun takiasi saa tässä sisaresikin hävetä, — kun kehtaatkin! Eikö siinä mielestäsi ole tarpeeksi, että itse et ole mukana. Ei enää kannattaisi virnua.
ESA:
Enhän minä ole eronnutkaan.
HILPPA:
Sehän vielä puuttuisi! Mutta ethän missään käy, ethän mitään hommaa.
ESA:
Hyh, pyh, sellaisia hommia! Ei niistä ole mitään hyötyä. Ja kyllä minä sitten, kun tarvitaan, uskallan ensimmäisenä lähteä. Ei ne mitään uskallakaan, jotka siinä nyt kukkoilevat.
KALLE:
Älähän nyt sentään sillä lailla... sillä mitäs sellaisella miehellä sodassa tehdään, joka ei ole yhtään harjoitellut.
ESA (yliolkaisesti):
Kyllä sitä tapella aina osaa.
KALLE:
No niin, — kyllähän sitä osaa näin kotinurkissa ja rauhan aikana.
ESA (äkeästi):
Mitä?
HILPPA (sovittavasti):
Kalle vain tarkoittaa, että ei se sota ole — mitenkä minä nyt sanoisin... — niin, että se sota on sellaista vaikeampaa tappelua.
KALLE:
Tarkoitan vain sitä, että jos meidän on pakko ryhtyä rajojamme asevoimin puolustamaan, niin kehno on silloin se mies, joka ei kivääriään osaa oikein käyttää eikä tunne nykyaikaisten aseitten luonnetta... Mutta — jopa näitä patruunia onkin tarpeeksi. (Alkaa koota lataustarpeita kaappiin.)
ESA (istuu synkän näköisenä ja miettiväisenä, ottaa sitten lakkinsa ja painuu ulos).
HILPPA:
Kyllä tuo Esa veli on säälittävä. Nytkin oli niin synkän ja väsyneen näköinen.
KALLE:
Niin oli. Pelkään, että erottavat hänet suojeluskunnasta, — ei ole ollut vuosikausiin mukana ja kuuluu kuljeksivan kaikkien pirtutrokarien joukossa.
SAMULI (hyvissä, mutta vanhanaikaisissa pukimissa, astuu sisään; harvapuheisesti):
Päivää. (Kättelee.) Totanoin — kaunis syyspäivä.
(Kalle ja Hilppa kättelevät, Kalle asettelee ampumatarpeitaan kaappiin.)
HILPPA:
Isäntä on hyvä ja istuu.
SAMULI:
Kiitos, kiitos, — totanoin — meinaakkos metsälle, kun pyssyvehkeitä pitelet?
KALLE:
En.
SAMULI:
Jaa, — totanoin, (kaivaa tupakkaa) onkos tuo hyväkin pyssy.
SAMULI:
Onhan se.
SAMULI:
Mulla on kanssa suustalarattava oikein hyvä pyssy, — se vie sitten prikulleen 100 metrin päähänkin. — Totanoin, viekös tuo hauvaksikin tarkalleen?
KALLE:
Viitisen kilometriä. (Menee ulos.)
SAMULI:
Viitisen kilometriä, — totanoin — se renki luiri valehtelee kuin porsas, — vai viitisen kilometriä, — jopahan lykkäsi valeen. — (Hilpalle:) Onkohan isäntä kotosalla?
HILPPA:
Eikö lie tuolla tallin puolella.
SAMULI:
Vai tallin puolella, — totanoin — vaikka sinullehan minulla oikeastaan asiaa onkin. (Imelästi:) Istuhan viereeni tähän penkille. (Hilppa istuu penkin toiseen päähän, Vaitioloa. Samuli kaivaa taskustaan paperitötterön, jossa, on paperipäällyksettömia karamellejä.) Tässä olisi — melliä, totanoin, — ostin ihan sinua varten. (Tarjoaa. Hilppa on kahden vaiheilla.) Ota nyt vain. (Hilppa ottaa yhden. Samuli rohkeana ja anteliaan mahtavana.) Totanoin — ota toinenkin. (Samuli pistää yhden omaan suuhunsa, sitten pussin taskuunsa, maiskuttelee suutaan.) Eikös se melli maistukkin hyvälle, — (Lähentyy hiukan.) Lähdin vähän tänne teidänkin kylään ja taloa katsomaan, — kun on sellainen komea pelikin, jolla ajaa.
HILPPA:
Mikäs peli sitä isännällä nyt on?
SAMULI (mahtavan makeasti):
Onpahan vain sellainen, että menee itsestään — ihan itsestään, — totanoin, alamäessä.