Ne hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt tuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo vastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli miettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se, josta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden valheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena kääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata hyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri olet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä kujeillasi voi minua pettää."

II.

Siinä alkoi nyt asiassa ankara tutkinto. Hermanin taskuja tarkastettiin ja niistä löydettiin melkoinen rahasumma. Sitten ryhdyttiin kuulusteluun. Kysyttiin syytä Hermanin pakoon. Tyyneesti vastasi syytetty, ettei hän ollut paennut: hän oli hyväntekiänsä käskystä lähtenyt matkalle toimittaakseen erästä asiaa. Tuomarin kysymykseen, milloin tämä käsky oli annettu ja mitä asia koski, vastasi Herman että hän illalla ennen lähtöänsä oli saanut käskyn ja että hän oli lähtenyt matkalle hyvin varhain aamulla mitään jäähyväisiä sanomatta, kun ei ollut tahtonut häiritä kasvatus-isäänsä. Mitä itse matkaan tulee, oli se salaisuus, jota ei kukaan maailmassa saisi häntä ilmoittamaan. Rahat, jotka olivat löytyneet hänen taskuistansa, oli Selming hänelle antanut; ne olivat yhteydessä hänen toimeksensa uskotun asian kanssa. Kirjeestä, jonka hän oli repinyt kappaleiksi, ei hän myöskään tahtonut mitään muuta ilmoittaa kuin — ettei hänen käynyt mitään siitä puhuminen.

Tuomari selitti nyt hyvin vakavasti ettei oikeus voinut näihin hänen antamiinsa vastauksiin tyytyä, että sen olisi täytymys ruumiillisella kiduttamisella pakoittaa häntä ilmaisemaan salaisuutensa, jollei hän niitä hyvällä tunnustaisi. Tämä uhkaus teki nähtävästi syvän vaikutuksen syytettyyn, mutta kohta sen jälkeen oli hän voittanut liikutuksensa. Seisoen siinä tuomarin edessä tyynenä kuin ennen vastasi hän: "Tehkää minun kanssani, mitä oikeudentuntonne käskee; minä olen Jumalan kädessä, ja hän on minun ja minun tuomarini tuomari."

Vaikka tuomari oli päättänyt pysyä lujana eikä antaa pettää itseänsä syytetyn viattomasta katseesta, synnyttivät kumminkin nuorukaisen tyyneys ja hänen taivaita kohden luodut silmänsä hänessä ajatuksia, jotka olivat ristiriidassa tuon vastamainitun päätöksen kanssa. Sentähden hän ei kohdakkoon turvannut kiduttamiseen, vaan käski sulkea Hermanin vankilaan ja alkoi kuulustella saapuvilla olevia todistajia: Selmingin vanhaa emännöitsijää, talon muuta väkeä ja Selmingin naapureja. Nämä antoivat yksin suin Hermanista mitä kauniimpia todistuksia. Jokainen tiesi kertoa jonkun tapauksen, joka toi esiin syytetyn rakkautta Selmingiin.

Useita päiviä kului tuomarin koettaessa keinoilla jos millä päästä salaperäisen asian jäljille. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat; kaikki uudet todistajat toivat vain esiin yhä uusia todistuksia Hermanin kunnollisuudesta. Hän oli siis joko viaton tahi suurin silmänkääntäjä-roisto maailmassa. Miten saada selville, kumpiko hän oli, käyttämättä kidutusta? Tuomari oli Jumalata pelkäävä mies, joka hyvin vastenmielisesti ryhtyi tähän, siihen aikaan tavalliseen, mutta raakaan keinoon; hän oli harvinainen poikkeus aikalaisistansa, jotka liian usein turvasivat väkivaltaisiin kidutus-aseisiin.'

Hermanin puolustus oikeuden edessä oli kumminkin sitä laatua että se täydellisesti oikeutti kiduttamiseen, ja kun tuomari tätä likemmin ajatteli, tuli hän siihen päätökseen, ettei hänellä muuta neuvoa ollut; mutta taasen toiselta puolen, kun hän johti mieleensä nuoren miehen tyyneyttä ja vakavuutta, hänen suoria ja samalla sävyisiä vastauksiaan sekä sitä lämpöä ja rakkautta, jolla hän puhui murhatusta hyväntekiästään, niin kajahti kunnon miehen sydämessä ääni, jota säestivät kaikki ne hyvät todistukset, mitkä hän oli nuorelta miehestä kuullut, ja se kielsi hänen käyttämästä tuota vastenmielistä totuuden ilmisaamisen keinoa. Itse kertomuskin tästä merkillisestä asiasta, jonka rehellinen tuomari muistikirjaansa kirjoitti, puhuu siitä rasituksesta ja sieluntuskasta, minkä tämä oikeudenkäynti hänessä vaikutti. "Kun minä" — kirjoitti hän — "viime pyhänä, joka oli 4:s sunnuntai Pyhän Kolminaisuuden päivästä, olin Herran huonehessa ja kuulin kunnianarvoisan jumalanpalvelian niin lämpimästi selittävän Raamatun käskyä Luukkaan 6 luvussa: 'Olkaat laupiaat!' niin panin minä ristiin käteni ja rukoilin Herraani ja Vapahtajaani että hän valaisisi minun ymmärrystäni ja avaisi silmäni näkemään totuuden tässä kauheassa asiassa."

Vihdoin tapahtui seikka, joka sai hänet tekemään päätöksen. Vanha emännöitsiä palasi takaisin ja pyysi tavata tuomaria kahden kesken. Se hänelle kohta myönnettiin. Nöyränä ja hämillänsä ollen astui vanha vaimo esiin eikä saanut alussa sanaa suustansa. Vihdoin saattoi hän änkyttäen rukoilla ettei tuomari tekisi häntä onnettomaksi sen todistuksen tähden, jonka hän oli lausunut Hermanin asiassa. Hän ei ollut ilmaissut kaikkia, mitä hän tiesi. Tuomari lohdutti häntä, mutta näytti sen ohessa, kuinka perin välttämätöntä oli että hän kertoi kaikki, mitään salaamatta, koska hänen tulisi valallaan vakuuttaa puhuneensa totuuden sekä ilmaisseensa kaikki, mitä asiaan koskevata hänen tiedossaan oli. Rauhoittuneena tuomarin ystävällisestä puhuttelusta selitti nyt vanha vaimo, että hän juuri valan pelvosta oli tullut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän uudisti kaiken sen, minkä hän jo ennen oli Hermanin eduksi todistanut; mutta sitten lisäsi hän: "Hyvää olen minä, niinkuin kaikki, jotka Hermanin ovat tunteneet, aina ajatellut hänestä; päivää ennen kuolemaansa kuulin kumminkin omin korvini rakkaan isäntävainajani lausuvan aivan toista kasvatistaan." Ja sitten kertoi emännöitsiä, että Selming oli pahoinvoinnin tähden pysynyt kotona tuona murhansa edellisenä päivänä, jolloin jokin taloudellinen toimi oli saanut hänen, emännöitsiän, menemään viereiseen huoneeseen, joka ainoastaan ohuella lautaseinällä oli erotettu siitä huoneesta, jossa hänen isäntänsä oleskeli.

Tämä oli silloin puhunut niin tavattoman kiivaasti, jotta emännöitsiä oli jäänyt paikalleen seisomaan ja salaa kuullut Selmingin sanovan Hermanille: "Olen nähnyt sinun sydämeesi: sinä et ole se, joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden valppaita silmiäkin." Mitä Herman tähän oli vastannut, siitä ei emännöitsiä ollut selvää saanut; mutta kun hän myöhemmin näki Hermanin, oli tämä ollut hyvin alakuloinen, ja silmistä päättäen oli hän itkenyt.

Kun emännöitsiä oli tämän tunnustuksensa tehnyt ja sen valallaan vahvistanut, käski tuomari hänen mennä vieressä olevaan kammariin. Hän oli nyt saanut sen käsityksen Hermanista että tämä oli — konna, jota ainoastaan kiduttamisella saataisiin tunnustamaan. Ennenkuin hän siihen ryhtyi, tahtoi hän kumminkin koettaa, mitä yllätys vaikuttaisi. Ase, jolla Selming oli murhattu, oli tavallinen linkkuveitsi, jonka varressa oli tinalevy ja siinä nimi "Hannu Lobe." Tämä veitsi oli tuomarin käsissä ja sen tahtoi hän äkkiarvaamatta näyttää Hermanille. Hän pani sen koteloon, niin että nimi "Hannu Lobe" oli ylöspäin, sulki sitten kotelon ja asetti sen pöydälle asiakirjojen taakse. Sitten kutsutti hän sisään Hermanin.

Tämä tuli, ja tuomari katsoi häneen ankarilla silmillä. Herman kesti niiden tutkivat luonnit. Hän seisoi siinä nöyränä, näyttämättä mitään röyhkeyttä. Mutta kun tuomari sitten lujalla ja vakavalla äänellä lausui Selmingin sanat: "Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se, joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden valppaita silmiäkin" — silloin kauhistui Herman. Kalpeana katsoa tuijotti hän tuomariin, ikäänkuin olisi hän tahtonut silmillään lävistää hänet, voidaksensa saada selville, mitä nämä hänen lausumansa sanat tiesivät.

"Taivahan Jumala tietää kaikki!" huudahti hän; "mutta te — mistä olette nuo sanat saaneet?"

"Tästä kotelosta ja sen sisällyksestä", sanoi tuomari, joka tahtoi käyttää hyväkseen syytetyn hämmästystä.

Herman tarttui koteloon, avasi sen, säikähti kauheasti ja huudahti: "Oi Jumala! Tämä veitsi!" Sitten katsoa tuijotti hän taasen tuomariin ja kysyi: "Mitä te tiedätte?"

"Kaikki, kurja!" huusi tuomari; "kaikki! Sinä olet murhannut hyväntekiäsi!" — Hän luuli nyt saaneensa syytetyn käsiinsä ja tunkeusi sentähden häneen voiton vakuutuksessa, johon Hermanin huudahdukset ja hämmästys olivat antaneet aiheita. Hän tuotatti vanhan emännöitsiän sisään ja käski tämän uudelleen kertoa sen, minkä hän vasta oli valallaan todistanut, otti sitten veitsen kotelosta, näytti Hermanille että se vielä oli verinen ja huusi hänelle: "Tässä on kasvatti-isäsi, hyväntekiäsi verta!"

Herman oli hämmästyksensä jälkeen, johon verisen veitsen näky oli hänet saanut, peittänyt molemmilla käsillään silmänsä ja näkyi kärsivän mitä kovimpia tuskia. Tuomarin käskystä paljasti hän kasvonsa ja näissä oli taasen luettavana tyyni maltillisuus.