Tämä odottamaton näky sai tuomarin vaikenemaan keskellä puhettansa. Hänen kummastuksensa muuttui kumminkin pian katkeraksi vihaksi. "Kurja heittiö!" huudahti hän; "luuletko vieläkin voivasi pettää minua perkeleellisellä teeskentelylläsi? Tunnusta paikalla rikoksesi, jos tahdot välttää kidutuspenkkiä."

Herman oli kauan ääneti. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä: "minä en ole tehnyt mitään rikosta."

Tuomari viittasi pyövelille ja tämä vei Hermanin kidutushuoneeseen. Kun onneton nuorukainen siellä näki kauheat kidutusaseet, kalpeni hän; hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hän tuskin pystyssä pysyi. Mutta pian tyyntyi hän jälleen, ja vakuuttaen syyttömyyttään kesti hän tavattomalla mielenlujuudella ensimäisen luokan kidutuksen tuskat. Mutta kun saapuvilla oleva lääkäri lausui että paikalla voitaisiin ryhtyä toisen luokan kidutukseen tarvitsematta pelätä kidutettavan terveyden vahingoittumista, masentui onnettoman mieli, ja vähän ajan kuluttua ilmoitti hän tahtovansa kaikki tunnustaa.

Ja hän tunnusti nyt että — hän oli Selmingin murhaaja, että hän oli varastanut hyväntekiältään sen summan, joka hänellä oli, kun hän vangittiin, ja että hän oli paennut välttääksensä rangaistusta. Tehtyänsä tämän tunnustuksen sanoi hän olevansa kovin heikontunut kärsimistään tuskista ja pyysi että häntä tällä kertaa säästettäisiin pitemmästä kuulustelusta. Tuomari täytti hänen pyyntönsä ja määräsi hänet vietäväksi takaisin vankilaan.

Seuraavana aamuna halusi tuomari jo hyvin aikaisin kuulla murhan syyn ja sen kanssa yhteydessä olleita likempiä seikkoja. Hän lähetti sentähden palvelian vankihuoneeseen noutamaan Hermanin, mutta kuinka hämmästyikään hän, kun palvelia ällistyneenä palasi ja ilmoitti että vankihuone oli tyhjä ja vanki kadonnut!

Hermania oli pidetty raatihuone-rakennuksen kolmannessa kerrassa, jonka muurit olivat hyvin paksut. Hänen vankihuoneeseensa vei vain yksi ainoa, raudoitettu, luja ovi, ja huoneen ainoa akkuna, joka vietti kadulle, oli vankoilla rautatangoilla varustettu. Likempi tarkastelu osotti kumminkin että yksi näistä tangoista oli poikki viilattu ja että toiseen oli kiinnitetty köysi, jota vanki varmaan oli käyttänyt, kiivetäkseen alas kadulle. Mutta ei kukaan voinut ymmärtää, mistä hän oli saanut pakoonsa tarpeelliset esineet, hän kun ei ollut ollut tilaisuudessa tavata ainoatakaan ihmistä.

Hermania pidettiin nyt tämän johdosta hyvin vaaallisena pahantekiänä, ja suurimmalla innolla ryhdyttiin häntä etsimään. Kaupungin asukkaat, jotka eivät saaneet unta niin kauan kuin tämä rohkea ja röyhkeä karkulainen oli vapaa, auttoivat kykynsä mukaan oikeudenpalvelioita. Mutta — turha vaiva!

Jo oli neljätoista päivää kulunut, eikä vähintäkään vihiä vielä oltu saatu Hermanista. Oikeuden ja sen palveliain into alkoi jo laimeta. Silloin saapui eräänä päivänä hyvin kaukaisesta satamakaupungista kirje, joka ilmoitti että siellä nuori, suurella rahasummalla varustettu passiton mies oli otettu kiinni, juuri kun hän hyvin korkeaa kuljetuspalkkaa vastaan oli koettanut houkutella erästä Englantiin lähtevää kapteenia ottamaan hänet mukaansa, ja että tämä mies pidetyssä kuulustelussa oli tunnustanut olevansa vankilasta karannut Herman.

III.

Murhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman tuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan, pantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni seinään.

Nyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt vastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja vaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät ne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat, jotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu tarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä olevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an lainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran tuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä kuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan viivytettäisi.

Oli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton nuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta epäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen "kauheaa ihmistä", joka nyt oli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki ihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin olisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan raskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa kaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän taasen silmänsä.

Kaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä korkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi vieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli siunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri hänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen kättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan kulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän mestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin liikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille päästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle veivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa vastaan ja huusi korkealla äänellä: "minä olen syytön Selmingin kuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!" Sitten kääntyi hän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja laskeusi polvilleen.

Hermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli hänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea oli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi paatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella ja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt — liian myöhään.

Pyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla olevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä saattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa hiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: "Viivähtäkää!" Ja tuhannet kertasivat: "Viivähtäkää!"

Huutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun miekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi ihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton, takiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka silmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan: "Viivähtäkää!" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka raivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia ja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: "Minä olen murhaaja!" Sen sanottuaan vaipui hän tainnoksiin.

Ei ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen viattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä esiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin raatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa, tunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku aika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut sen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään ravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina viimeisinä päivinä vuoteen omana.

Niin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa koetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt itseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa, hän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan tautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli ottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien jälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin ilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä sen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.

Tämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti tuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä liikutuksella: "Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en vielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että rakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on sen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli erääseen Ditlev nimiseen mieheen."

Kun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. "Siis oli kaikki minun ponnistukseni turha", lausui hän suruisesti. "Se salaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi tullut!"

"Ei, ystäväni!" keskeytti häntä tuomari; "se ei ole vielä päässyt julkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan. Mutta", lisäsi hän, "aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti käsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo sinun salaisuutesi!"