language: Finnish
RUHTINATAR AURORE (»KÖNIGSMARK»)
Kirj.
Pierre Benoit
Suomentanut
K. V. Raitio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.
Ritarillisen Sachsenin ja vaaliruhtinaallisen Hannoverin vanhat linnat, nuo goottilaiset palatsit, synkät ja äänettömät ulkoa, tarumaiset sisältä paksuine kultapaneleineen, kirjosilkkiseinäverhoineen, raskaine koru-uutimineen, mikä kummallinen ja haaveellinen näky ne ovatkaan meille? Murhenäytelmä yhtyy siellä paimenleikkiin, joka ovelle kolkuttaa vehkeily, pitkin hämäriä käytäviä rakkaus johtaa sarabandiaan...
Blaze de Bury.
ALKULAUSE
Olen kauan epäröinyt tuoda päivänvaloon kuoleman minulle uskomaa talletusta. Mutta sitten, ajatellen että luutnantti Vignerte ja hänen rakastettunsa ovat astuneet ikuiseen varjoon, minusta näytti, ettei ollut enää mitään syytä vaieta niistä traagillisista tapahtumista, joiden näyttämönä lähimpinä kuukausina välittömästi ennen suurta sotaa oli saksalainen Lautenburg-Detmoldin hovi.
P. B.
PROLOGI.
— Kivääreille!
Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot, komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.
Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat ruosteen väristä taivasta.
Kuului komennus: Eteenpäin!
Pieni joukko läksi marssimaan. Minä etummaisena.
Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan hupaisa tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.
Viisi tai kuusi pitkäkaapuista varjoa piirtyi ulkona tätä valoa vasten.
— Mikä komppania, luutnantti?
— 24:s 218:nnesta, herra kenraali.
— Tekö miehitätte Blanc-Sablon'in juoksuhaudat?
— Me, herra kenraali.
— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan määräykset komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne... Toivotan menestystä.
— Kiitän, herra kenraali.
Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta, sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat kasanneet mitä erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari. Ei tiedä mitä kaikkea siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne mukaansa kaiken, mitä vain voivat kuljettaa.
Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka syntyy silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole totuttu oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa. Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin rastiin uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä. Ja ei mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen näkymättömyys.
Joku ääni sanoi:
— Kuka tietää voiko siellä edes sytyttää kynttilöitä?
Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä silloin, kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen telttakangasta.
Toinen ääni mutisi:
— Kuinka pitkäksi ajaksi sinne hautaudutaan?
Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut vielä tullut hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja lomineen... Ei tiedetty mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä juoksuhaudoissa, joita ei arvattu ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan. Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas etenemään.
Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa olla oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne seuraavat miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei äkkiä pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka on ainoa, minkä he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa, korttipeliä, kotiaan, mitä tahansa... Minua hallitsi vain yksi ainoa huoli: ei saanut viedä eksyksiin tätä sokeata joukkoa.
Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika ajoin aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli yhtä tumma kuin puiden kaarikatto.
— Missä on luutnantti?
— Edessä, herra luutnantti.
Käsi laskeutui olkapäälleni: se oli Vignerten.
Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul Vignerte, joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä komppanian johdon. Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies, hoikka ja ihmeteltävän tumma. Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt meitä enemmän kuin mitä kymmenen rauhanvuotta olisi voinut tehdä. Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914 meillä oli kuitenkin yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän landelainen. Minä olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli kaksi vuotta myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja äänettömänä hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö. Sotamiehistä hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta, mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten minä miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan suojan, sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän alttiina.
Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli minua kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani minä taas, ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin iloissani päästessäni vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä komppanian päälliköllä on. Tilitysten ja luetteloiden laatiminen, neuvottelut vääpelin ja majoittajan kanssa, kirjanpito, niin vähäinen kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua kovin suuresti hauskuttaneet. Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut nukkunut tuntiakaan yöllä, joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä ja tunkeutunut ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois'han, tämä sama Vignerte suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä tarkkuudella. Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen suuntaavan koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin, pysähdyin ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä ajatuksista hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa arvatuiksi tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja koko rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.
Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole ihmeellistä, kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä miehestä uudessa sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla määräyksiä, joita minä en vielä tuntenut.
— Missä asti olemme? kysyi hän minulta.
— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja alentaen ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?
— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle. Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.
Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin, ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään kylään.
Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät voineet olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.
— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu muille kuin meille...
— Hiljaa!
Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota pikaa löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön, korpraalin, sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä tapahtuu viidessä minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö satu sulkemaan tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet on vailla suojaa, ja hävitä sitä.
Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa nukkua turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät puheliaiksi. He antavat neuvoja seuraajilleen:
— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa. Vastapäätä vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua kohtaan. Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei hän ole kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä...
— Hiljaa, kuuletteko!
Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja. Ah, minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.