— Näkemiin, herra.

— Näkemiin, ja kiitos ystävällisyydestänne.

Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy metsään.

On jo aikakin, sillä kuu tulee näkyviin.

Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten pilvien keskeltä.

Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja, sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden kiiltävät painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä kumpuja liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.

Ne ovat hautoja.

Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt mieluummin ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko valaa autiomaamme yli heleitä säteitään.

* * * * *

Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut. Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä, vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.

Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa aina — lähden kiertokululle.

— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan yhteyttä 23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani. Palaan neljännestunnin kuluttua.

Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen sinertävään kehään.

— Kuka siellä?

— Massena.

— Melun.

— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko mitään uutta teille?

— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen patrullin kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä. Yksi saksalainen sai surmansa.

Ruumis makasi ruohikossa. Kumarrun. Olkalipussa on numero 182.

— Ja hänen paperinsa?

— Kapteeni sai ne.

— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla, tuolla metsikössä... Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?

— Kyllä, luutnantti.

— Näkemiin.

Palatessani tapaan Vignerten suojamajassani. Hän polttaa savuketta.

Kysyn häneltä: — Eikö mitään uutta?

— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että 22:nen saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla hyvällä syyllä saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä tutkimaan ja häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi joukkue lähtee kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä. Heti kun pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä juoksuhautaa vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei tarvitse lähteä, paitsi jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka tapauksessa 23:s tekee vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen yö. Entä mitä teille?

— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on aina hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään ei ole mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni yhteenotto saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai surmansa.

— Niinkö, sanoi Vignerte. Jalkasotamies vai jääkäri?

— Jalkasotamies. Preussiläinen jalkasotilas 182:sesta rykmentistä.

— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä vastassa oleva väki.

Näin sanoen hän veti esiin pienen muistikirjan:

— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen, Lautenburg... Lautenburg...

— Entä sitten?

Hän toisti vielä:

— Lautenburg.

— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen äänensä soinnista.

— Tunnen, vastasi hän vakavasti. Olettehan varma numerosta?

— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on väliä, onko Lautenburgista vai muualta!

— Niin, niin, mutisi hän. Mitäpä sillä väliä!

Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta. Joku ikävä uutinenko?

Mutta hän oli jo entisellään ja hartioitaan kohauttaen virkkoi:

— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin maailmassa. Tiedätte sen hyvin.

— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että jäätte minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne haluatte.

— Se on totta, keskeytti hän, olen hiukan hermostunut. Mitä kello on?

— Seitsemän.

— No niin, pelatkaamme korttia.

Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.

— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on kortit, eikö totta?

He tekivät myöntävän merkin. Miksikäs heillä ei olisi kortteja ollut.

— Mitä osaatte pelata?

— Viittä lehteä, herra luutnantti.

— Hyvä... pelatkaamme sitä sitten.

Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein kelpo tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa, kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa — kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.

Katselin häntä yltyvällä levottomuudella.

Hän heitti hermostuneesti kortit.

— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan ensimmäistä vahdinmuutosta.

— Seuraan teitä.

En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään, tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä, hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.

Rakettien ampuminen oli tarpeettomana lakannut.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti ohitsemme. Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.

Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa, joista osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt pensaston taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle rintamalle, joka oli vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei meiltä hyvän aikaa.

Kun olimme lopussa, kysyi Vignerte minulta:

— Missä on 23:nnen viimeinen vahtipaikka?

Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.

Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli näkyviin.

— 182:nen. Sehän se on, mutisi hän.

Sitten hän sanoi minulle väristen:

— Palatkaamme, minua alkaa palella.

* * * * *

Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa ja kasan ruskeita peitteitä.

Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita lähkäiset oljet olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka oli ojentunut viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi oli raollaan siniseen avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel, hopeatähti.

Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut. Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka sota oli minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä iltana? Mikä muisto oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen kovakouraisesti sodan tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen sitä harhailemasta pitkin kiellettyjä maailmoja?...

Ja äkkiä kuulin syvän huokauksen samalla kuin käsi tarttui omaani.

— Vignerte, mikä taivaan nimessä teitä vaivaa?

Vastaukseksi sain yhä kiihkeämmän kädenpuristuksen.

Silloin minä poltin laivani.

— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te kärsitte tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme Pariisissa tai missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta sellainen luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä pyhäksi. Me saamme ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä neljä sotamiestä kaivaa meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu äsken kaatunut saksalainen. Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö sanoisi...

Tunsin hänen puristuksensa höltyvän.

— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan: ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?

— Minä kuuntelen, sanoin käskevästi.

— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä pahempi teille, ette saa nukkua tänä yönä...

Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.

I.

Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan, jossa minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on epäilemättä kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta, ettei se huolinut minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi Sorbonnen opettajanistuimeenkaan.