Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja eikä lainkaan onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen sitoutunut joka vuosi suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja, hankkimaan erikoistietoja, joiden lopputuloksena olisi tutkinto opettajakelpoisuutta varten maaseudun lyseoissa.

Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui ylemmän retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v. 1912 pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä kertaa lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa.

Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti. Sisäoppilasvuotenani olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon läpi näkee kedot ja kentät, pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa, suurpalkinnon päivänä, muistan lyseolaisparkana olleeni katsomassa Elyseen Kentillä, kun miljonäärien kulkue palasi. Jokainen noista automobiileista, jotka kiiltävänä virtana vyöryivät puistokujaa pitkin, maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä koko minun vähäinen persoonani oli maksanut sitten maailmaantulonsa jälkeen. Kaikkialla kohtasi silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin häikäistyksi. Minulla ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana ainoatakaan niistä ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista kapinallisia. Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on ihmeteltävä realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He ovat siis tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen mukaan, nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin suostuivat keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa kolkassa, läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä tottelevaisen palvelijan...

Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty, minut oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.

Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.

Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»

Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla ja saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten, lopullisesti voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti halveksinut.

Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.

Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne kaksi kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa, pienessä merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona (anteeksi kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu vanhempieni kanssa ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.

Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana, kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa, tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen, ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan, tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.

Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä valittavin huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä vuodenaikojen rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja, papereita, erossa elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin suoraviivaisia rantahietikoita, missä suuret laineet seuraavat toisiaan tuulen ajamina, missä hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat näyttävät suunnattomilta ametistikoristeilta!...

Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut voivansa myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»

Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja kirjallisuuden professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen ja etevä oppinut ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut muistelmakirjoitukseni »Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa valmistanut lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta kuin ylistää häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta ystävyyttä, että hän ehkä hiukan katui sitä.

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi, ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin, tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin... haaveellisuutta, niin, sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua, »miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä...

Kiitin häntä hartaasti.

Hän hieroi käsiään.

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.

<tb>

— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta. Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa, menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.

Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.

Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse. Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti, ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle. Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä. Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä. Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista toveriaan.

— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.

Ja hän jatkoi kertomustaan:

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi ohikulkijoita.