Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus, kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin, taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä, upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Ja kuitenkin...

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja tuli minua kohden.

— Vignerte!

— Ribeyre!

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla. Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa, esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella, jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.

— Mitä sinä täällä teet?

— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:

— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut...

Hänkin puolestaan lisäsi:

— Entä sinä?

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies. Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.

Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

Pian Ribeyre nousi.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

Ulkona hän tarttui käsivarteeni.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan verhotussa pikku työhuoneessa.

Ribeyre koputti pöytään.

— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.

— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä. Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta opettajantoimesta.

Hän kohotti päätään.

— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja, Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta? Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.

— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on Lautenburg?

— Eräs Saksan valtioita.

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Olen.

— Erinomaista. Osaatko saksaa?

— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!... Charvet valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.

— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah, niin, osoitteesi?

— Cujas-katu numero 7.

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi laimin hänen tapaamistaan.

— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.

Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla, poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera. Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun. Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta. Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata. Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin. Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja sitten tehnyt haaksirikon.