language: Finnish

VELISURMAAJAT

Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

HENKILÖT:

Tapahtuu Perä-Pohjolassa pirkkalaisvallan loistokaudella, 1400-luvulla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö: Ilmolan tupa. Takaseinässä matalahko, mutta sangen leveä ja tukeva ovi, josta näkyy eräs porraspilari ja virtainen, laaja kevätkesän maisema. Ovesta oikealle on peräseinässä suurehko, suhteellisen korkealla oleva ikkuna, jonka pienet ruuduton tehty eläimennahkasta valmistetusta "pergamentista", s.o. kalvosta, joten sen takainen maisema näkyy vain hämärästi. Vasemmalla seinällä on ovisuuaukossa skandinaavilaisperäinen takkauuni, s.o. kapeahko avoin takka, jonka kapenevasta yläosasta johtaa ulos korsteeni. Lähellä uunia on vasemmalla seinävierustalla yksikerroksinen patsassänky, jonka päädyssä oleva kulmapatsas on leikkauksin koristeltu ja sekä pääty että sivusta peitetty raanuilla. Sängyn päätyä myöten on lyhyehkö, leveä penkki. Tämän editse vie ovi vasemmalle. Aivan etualalla vasemmalla pari jakkaraa. Oikeanpuolinen osa tuvasta, "miesten puoli", on hieman ylempänä muuta lattiaa. Taka-alalla, ikkunan alla on pitkittäin takaseinän mukaisesti laaja pöytä ympäröivine penkkeineen. Suunnilleen korokkeen keskikohdalta nousevat korkeahkot portaat, joiden yläosasta vie ovi oikealle. Korokkeen etualalla on korkeaselustainen isännän kunniaistuin. Kattoparrusta riippuu komsio, puusta koverrettu, nahalla päällystetty kehto. Seinät on rakennettu mahtavista hongista. — Ryijyjä, pari nahkaa ja komeita aseita seinillä. — Yleisleima: muinaissuomalainen pirtti, jossa on sangen paljon vaikutusta myöhäiskeskiaikaisen ritarilinnan sisustuksesta. (Jos näyttämö on ahdas, on mainittuja huonekaluja ja esineitä sopivasti vähennettävä, jotta ei yleisvaikutelma tule sullotun ahtaaksi tai hajanaiseksi.)

Ovesta tulvii varhaiskesäisen iltapäivän valaistus, joka ikkunan kalvoruutujen takaa kuumottaa voimakkaan kellertävänä.

I KOHTAUS.

Rauni istuu jakkaralla ja heijaa hiljaa komsiota. Hän on nuori nainen. Kasvot ovat säännölliset ja kauniit, kasvojen tumma hipiä ja vartalon joustava sirous osoittavat, että hän on lappalaisveristä sekarotua. Hänen tummansinisessä puvussaan on kirkasvärisiä, lappalaismallisia koristeita.

RAUNI (hyräillen kehtolaulua).

Pyhällä sulalla pyyhin, voia voia nun nun naa, pyhästä silmästä simpukan helmen, voia voia nun nun naa, pyhän linnun höyhenellä, nun naa nun naa naa.

II KOHTAUS.

Johanna, hämäläismalliseen pukuun puettu, vaaleaverinen, ylpeävartaloinen neito, tulee näkyviin portailla.

JOHANNA (aikoo astua sisään, mutta pysähtyy ja jää kuuntelemaan kärsimättömän ja tuomitsevan näköisenä).

RAUNI (heittäen kehdon hiljenemään kääntyy kuin omiin maailmoihinsa; kuuluvammin).

Emosen mielestä pyyhi, voia voia voia naa emosen mielestä syänalan vaiva, voia voia voia naa, pyhän huulen hymyämällä, nun naa nun naa naa.

(On kääntynyt viime säkeitten aikana jälleen kehdon puoleen, mutta kavahtaa äkkiä ja katsahtaa pelästyneenä ovelle päin.)

JOHANNA (on astunut sisään, rauhallisesti, mutta kylmähkösti). Olisi parempi pitää ne lappalaisten nunnutukset luisten lukkojen takana. Ei soinnu se laulu täällä, tarolaisten rintamailla. Ei ainakaan Ilmolan talossa.

RAUNI (pyytävästi). Sst! − − älä herätä poikaa.

JOHANNA. Omaksi hyväksesi puhuin. (Viitaten kunniatuoliin.) Jos istuisi päämies tuossa tuolillaan, ei sietäisi poikansa nukkuvan paholaisen rallituksiin.

RAUNI (melkein iloisesti). Samalla laululla minut oma äitini iltaisin uuvutteli. (Kääntyen kehdon puoleen.) Ja somasti nukkuu siihen minunkin poikani. Katso, miten kuultaa poski ja ohimolla hipiä — tule katsomaan, tule — —

JOHANNA (lähestyy kehtoa, katsahdettuaan; yhä ystävällisemmin). Kaunis on sinulla poika. (Vetäen Raunin lähelleen, ohjaten etualalle.) Ja sinä, Rauni — — kuin sisarta sinua pidän, kuin oman heimokunnan tytärtä. Mutta — — (istuutuu etualan korokkeen portaille, vetäen Rauninkin mukanaan) toki mielessä älyät: et saa muistuttaa meille sitä häpeää, että äitisi on kasvanut nokisilla nuotioilla, orjien suvussa — —

RAUNi (nousten, hehkuen ylpeästä suuttumuksesta). Isoisäni Sarren tytär ei ollut orja eikä orjan sukua! Sata vasantekevää sai hän myötäjäisiksi, eikä sittenkään havaittu vähennystä tapahtuneeksi Anundi Sarren porotokassa. Raitiollinen ahkioita jutasi morsiamen jäljessä, täynnä majavan ja peuran rahaista taljaa. Niin hän antoi tyttärensä kosiomiehelle, sillä hän on Unarinjärvellä ruhtinas, eikä vieläkään kumarra ketään.

JOHANNA (ankarammin). Ruhtinas tai kiertolainen: samalla tavalla on veljilleni veronalainen jokainen tuhkanaama lappalainen. Hallitse mielesi, Rauni. Hämäläisen taattosi tähden tahdoin sinun elämäsi nostaa, näkisin sinut mielelläni itsensä Henrik Kurjen laillisena emäntänä.

RAUNi (hämmästyen, joutuen hätään). Johanna, sanelet hulluja sanoja — −

JOHANNA. Tiedän, mitä tiedän — — kuulepas: Kokemäen saksa tarjoili kevätmarkkinoilla hänelle tytärtään ja täytehisen morsianarkun kultia lupasi, mutta Ilmolan herra levähytti punaista viittaa ja hohotti vastaan: "Jos ei tarjona paremmat, on sitäkin somemmat. Teen kauppaa muilla, en itsellä", nauroi ja taputti ukkoa olalle. Niin olet mielehinen pirkkalaisten päällikölle. Ja pojan kun näkee — perijäksi papilla kastattaa — — Saat nähdä. (Huomaten Raunin joutuneen yhä suurempaan hätään.) Kauhistutaanko ilostakin? Toki punastua parempi — — nuoren naisen.

RAUNi (lähestyen, painautuen kuin suojaa etsien Johannan puoleen; permannolle lyyhistyneenä). Suojele minua! — — Olen orpo ja koito, vain ryöstetty saalis — −Ethän voi olla minua auttamatta? Lupaa, ettet sellaiseen veljeäsi neuvo — − en tahdo.

JOHANNA (suuresti ihmetellen). Kumma tyttö — — Haalogalannin voudin sisar ja kauppakuntain rikkaimmat perijättäret punastuvat ylpeydestä Henrik Kurjen heille kumartaissakin. Sinulla on silmissä hätä ja kauhu?

RAUNI (nopeasti). Se on talvisen yön päättymätöntä kauhua. Taattoni sortui veljesi rinnalta karjalanmiesten keihääseen. Miten maksoi hän orvolle palkan? Tuli Sarren kotaan, jossa vieraana söi heraiset juustot ja ytimet, sai veronahat, lahjataljat ja seitapahtaan kunniaksi syötetyn hirvaan, sen kaiken sai. Mutta hän, hän tuijotteli illan kuin saalista ilves. Ja yöllä ryösti, häpäisi pyhitetyn hirvaan, raiskasi neitseen — − ja ruijantulet roihusivat tähdestä tähteen — −

JOHANNA (hyväillen Raunin päätä). Huojenna mielesi, Rauni. Se on ollut− ja mennyt.

RAUNI (rauhallisemmin). Ei vajene niiltä jängiltä ammuttu tauti. Täällä on päättömät päivät. Kun kaivolle käyn, se on manalan saivovesiä täynnä. Lähteet ovat kuumasta läkähtyneet, kun vierelle istun. (Nousee; kyin unessa.) Vain yksi on kaunis — — kuin tunturin juurella kaltiolähde. Päivin se nukkuu avoinna silmä. Yöllä se pimeässä herää. Se vuoroin päilyy, se vuoroin kuohuu kuin sydämessä veri. Mutta — − sen vierellä ei ole istumista. Jos kaukaakin katsot, on lähelläsi vaara ja sydämessä vaiva.

JOHANNA (melkein leikillisesti). Haamujako näet kuin lovessa noita?

RAUNI (kuin havahtuen). Niin, taisin höperöitä haastaa. Puolet mieltä lie mennyt hukkaan, kun on iät kaiket huolista päitset päässä. — Toki mielelläsi myöntelet: ei ole minusta emännäksi pirkkalaiseen valtataloon?

JOHANNA (nousten, reippaasti). Sinun on totuttava emännyyteen. Siihen tulee valmistua: kiireestä kantapäähän arvokkuutta ja mahtia — —, ja hymykuopat poskien maloon! Kas, noin. Ja nyt tule mukaan, mennään tämän tytön aittaan. Morsianarkustani näytän, minkälainen on pirkkalainen emäntä yltä ja päältä. (Mennen ovea kohti.) Tule.

RAUNI (epäröiden). En jouda vielä. Pojan kannan kamarin puolelle. — Käske Maarit aittamäeltä tänne.

JOHANNA (nyökättyään myöntävästi poistuu ulko-ovesta.)

RAUNI (on jo ryhtynyt irroittamaan kehtoa kannattimistaan, lähtee sitä viemään, poistuu vasemmalle. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)

III KOHTAUS.

Maarit, lappalaispiika, tulee ulko-ovesta.

MAARIT (katselee vilhuen taakseen, sitten vasemmanpuoliseen oveen ja muualle tuvassa.)

RAUNi (palaa vasemmalta; Maaritille). Vie saunaan koivupuita ja keloja. Poika kun unesta herää — −

MAARIT (häijysti). Joka ehtookos sitä kaukalossa riepotetaan. Onpas siinä — −

RAUNI. Oletko pahalla mielellä?

MAARIT. Mitäpä orjan mielistä kysellä.

IV KOHTAUS.

Päivö Kurki ilmestyy portaille keihäänpituinen atrain kädessä. Hän on solakka, voimakas nuorukainen, jonka tummanruskeat hiukset on kaulurista tasattu, ja jonka koko pukukin osoittaa päällikkö-pirkkalaisiin kuuluvaksi. Päässä ei ole päähinettä eikä liiviä tai takkia yllä, mutta paita on ompeluksin koristeltu, housut ovat sinistä verkaa, jalassa saappaat ja vyöllä vaskikoristeinen nastavyö puukkoineen. Hän jää atraimen varteen nojaten katselemaan pihalle päin.

Velisurmaaja : $b Kolmenäytöksinen murhenäytelmä