RAUNI (Maaritille). Ja sitten — vesi kanna Helin kanssa kuohupaikasta kovasta.

MAARIT. On ne itse ennen lapintytöt korvot ja konkelot kantaneet, jos lienevätkin päällikölle poikia saaneet — − Saman herran halattuja tässä ollaan kaikki, jos onkin toisia syrjitty ja sysitty — −

RAUNI (ääni mielipahasta väristen, siirtyen vasemmalle etualalle ja vaipuen jakkaralle). Mene, mene — −

MAARIT. Sitä vaan, että samaa pirkkojen ja hurttain ryöstöveroa ollaan — −

PÄIVÖ (joka on kääntynyt kuulemaan keskustelua, astuu sisään; Maaritille vihaa täynnä). Lähde, kun käsketään, ja tee mitä käsketään!

MAARIT (poistuu kiireesti ulko-ovesta, mutta vielä portailta uteliaana vilkaisten.)

PÄIVÖ. Senkin vaapsiainen — − (Lähestyen Raunia, koskien tätä olkaan.) Ihanko vapiset mielestä pahasta?

RAUNI (turvattomana). Joka kynnyksellä täällä on kehno ja kehnon tytär — —

PÄIVÖ (iloisesti; lohduttaen). Turhaan ne toukat nuorta tuomipuuta purevat. (Istahtaa viereiselle jakkaralle.)

RAUNI (hetken vaiti oltuaan). Moneen toviin katsoin — − sinä vain nivalla seisoit. (Epäröivän leikillisesti.) Risukalaako käkesit, poika parka?

PÄIVÖ (uhmaavasti). Ongitin kirokaloja. Ja atraimella iskin pohjasta marraskalan.

RAUNI (melkein totisesti). Ken sennäköisen hirviön saa, joutuu kylmän merentytön valtaan.

PÄIVÖ (synkästi). Söin sen paistamatta, vaan en purematta.

RAUNI. Oletpa hirmuinen mies!

PÄIVÖ (hetken vaitiolon jälkeen, ääni värähtäen). Rauni — − ajattelin sinua ja minua.

RAUNI (kuin tahtomattaan ilostuen). Molempia meitä? Hyvinkö muistit?

PÄIVÖ. Hyvin meitä, pahoin muita. — Ja ne muut, ne juuri ovat sitä marraskalaa, jota olen pyytänyt koko kevään. Tänään iskin, jotta atraimenvarsi kourassa vapisi. (Nousten kuin purkaen kauan pidetyn tuskan.) En kestä tätä enää. Veljeni on kytkenyt minut tänne kotonurkkiin kuin lannistettavan hirvaan, ei päästä mukaan markkinoille, ei veronryöstöön eikä sotaan. Viime talvena mies kävi Tornion ja Matarengin markkinoilla ja nyt on Alattiossa maavoudin luona asioimassa. Minut joka matkasta kielsi, vaikka nöyrryin anomalla anomaan. Entä, kun vaadin Niklas veljen mukana Ruijaan? "Pyytäköön täällä jataverkoilla pientä-kalaa, jotta haivenet tarttuvat leukaan", murahti, eikä rohjennut Niklas sanoa sanallakaan vastaan.

RAUNI. He vain suvun kuopusta varjelevat liian aikaisin syöksymästä vaaraan.

PÄIVÖ. Se ei ole varjelemista, se on miehen vaivuttamista suohon ja mutaan. — Samalla tavalla tuli Niklas veljestä viinaralli ja juoppo. Hänkin oli kerran valmis miehen töihin, mutta sysättiin syrjään. Sai pyytää risukalaa kotorannoilla kesästä kesään ja talvet nuhjata loisten ja koto-orjien isäntänä, kunnes maseni mieheltä tarmo, tarttui kaulasta Remusen poikaa ja humalassa killisteli häränsilmien vierimistä Kemijoessa. (Lyhyt vaitiolo.) Henrik on ulvonut aina oman sukukuntansa sutena. Mutta minä olen astuva suoraan, en vitaan.

RAUNI (vakuuttavasti, ihastuneesti). Ylenet vielä, muita ylemmäksi korkenet!

PÄIVÖ (lähestyen; kuumasti katsoen). Enkä ole heittävä sen syötäväksi — − tummaa karitsaa. — Vai oletko mielelläsi Ilmolan talossa?

RAUNI. Verokaritsaa ei auta valitus.

PÄIVÖ. Eikä ole tihutyö ryöstää — ryöstäjältä.

RAUNI (nousten, kauhistuneena). Masenna mielesi, hurja! Älä sellaista haudo — −

PÄIVÖ (katkerana). Mielitkö emännäksi suureen taloon?

RAUNI (hädässä). En ole emännyyttä käennyt. (Lähestyen, palavasti.) Etkö ymmärrä — — yksi on outamaillakin kuohuva kaltio — − sen pohjassa on vaara ja ympärillä vaiva. Sitä pakene, Päivö — −se on ainoa keino — − niin teen minäkin päivin ja öin — −

PÄIVÖ. Yksinäisin öin olen paennut minäkin, päivin en voi — — enkä tahdo. (Lähestyen.) Sillä sinun sydämesi on se lähde — −

RAUNI (väistyen). Älä lähesty — — Maaria on sydämeni kilpi ja varjelus — —

PÄIVÖ (voittavasti). Maariainen olet itse ja sydämesi murtuva ruoko.

RAUNI (kuin hukkuva, rukoilevasti). Jos lienenkin murtuva ruoko, älä taita minua.

PÄIVÖ. Muut minä taitan, en sinua.

JOHANNA (ulkoa). Päivö, viestintuoja on tulossa!

PÄIVÖ (Raunille). Ethän pahalla muista?

RAUNI. Hyvällä muistan — − (Päivön kääntyessä menemään, puoliksi itsekseen.) Vielä kirkonkin aidan alla.

V KOHTAUS.

Johanna tulee ulkoa.

JOHANNA (Raunille, innoissaan). Perässä seisoo salskea poika! (Kuin suurena salaisuutena.) Se on Juhani Aimola, erämaitten hämäläinen, veljeni kiittämä parhaaksi sotijaksi koko ylämaan puolella — − (Poistuen kohti vasemmanpuolista ovea.) Itse haen vierastuopin.

RAUNI (ihmetellen). Erämaitten hämäläinen? Ojentaako Kurjen tytär vierastuopin voitetun suvun jälkeläiselle, osattomalle?

JOHANNA. Ei ole osattomia Aimolan isäntä. Miehen metsä on hänellä omaa riista-alaa. On hänellä morsiamesta lunnaat maksaa. Ja entäpä, sen sotijalo maksaa varrellaan, minkä koruilla toiset.

RAUNI (surumielellä muistellen). Minunkin taattoni oli erämaitten hämäläisiä, mutta alamaisina niitä silloin Kurjet pitivät, palvelusta vaativat kuin palkkalaisilta ikään.

JOHANNA. Miten lienee — — oma on minulla tahto. (Poistuu vasemmalle.)

VI KOHTAUS.

Juhani Aimola, verevä, sorja nuorukainen, puettuna verkahousuihin, mutta köyhähkösti koristeltuun paitaan ja paulakenkiin, tulee Päivön seurassa ulko-ovesta vilkkaasti jutellen.

AIMOLA (huomattuaan Raunin). Terve emännälle taloon. Nyt seinimille soitot ja tytärten vöille esiliinat siniset ja punaiset. Mutta emännän poskille punerrus kuin häissä. Taitaa olla tuomiset runsaat, samalla kertaa niin kihlat ja vaimoiset hunnut kuin ristiäismaljat. (Naurahtaa iloisesti.)

RAUNI (kuin säikähdyksestä lamautuneena). Olleeko lähelläkin päämies?

AIMOLA. Meltauksen suupuolisuvannolla yövyttiin. Jo ennen meitä oli asentokuuselle levittäinyt Niklas-päällikkö Ruijanmiehineen. Päällikkötelttaa jäivät orjat aamulla irti lyömään, kun työnnälsin viestiveneen myötäsukaan. Ruijalaisten kokat näkyivät jo väylää hakevan, kun painuin lähimutkasta taipaleelle. Mutta päämies itse lasketti ylinnä, kuin kuningas punaisessa viitassaan.

RAUNI. Liekin tästä jouduttava tuloatrian hankkeisiin — −.

AIMOLA. Joudu ja liehu, sanoi entinen sulho. Taisi tulla Ilmolaan yöttömät juhlat. Siltä se ainakin päällikkö näytti, kun sai sanoman, että poika oli tehty taloon. Vielä tullessa kaappasi Ounaan rannalta Toste-papin veneeseen ja äyskäsi munkille hyvällä päällä: "Nyt saat, pappi, sekä vihkimistä että kastamista ja lisäksi juoda umpilukkoon isoiset kihlat."

RAUNI (katsahtaa pelästyneenä Päivöön, poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (joka on yhä synkistyen tuijottanut eteensä; puoliksi itsekseen). Huonot uutissanomat latelit.

AIMOLA. Huonot! Vieläkö paremmat?

PÄIVÖ. Ei ole kultaa kaikki mikä kiiltää. (Poistuu ulko-ovesta.)

AIMOLA (katsoen ihmetellen). Kumma talo — −

VII KOHTAUS.

Johanna tulee vasemmalta tervetuliaistuoppi kädessä.

JOHANNA (ojentaen tuopin). Omaksi onnekseen jos joisi vieras, tulisi antajallekin lykyksi.

AIMOLA (juotuaan). Jos lienkin vielä tiiman verran vieras, en kahta enää.

JOHANNA (hymyillen). Niinkö kiire on päiväsellä ajan taulua kiertää?

AIMOLA. Hitaampi päivä kuin kosijalla mieli — − kun on kukkarossa sormus. (Ottaa esille sormuksen, sitä näyttäen; iloisena.) Katso, kantaan on sydän uurrettu seitsemän kukan keskeen ja kaksi kättä on kuvattu neidon sydäntä ryöstämään. Suostutko ryöstäjän turviin?

JOHANNA. Suostuisinko, ei taipuisi päämies lunnaita ilman.

AIMOLA. Ne on koottu ja kerätty — − isoiset lunnaat. Veljesi jo matkalla haastoi kihlajaismaljasta. Ei ole vastusta naittajasta, jos ei naitettavasta.

JOHANNA (ojentaen kätensä). Niinpä sanani annan ja valana pidän, jos miehenä pysynet. Kääntyisitkö kehnoksi teoilta, en taitu, en taivu, vain ohitse katson.

AIMOLA. Ei ole kehnoja tekoja Aimolasta kuultu.

JOHANNA. Sen tiedän ja uskon. Jo tänään jos lautsalla istut päämiehen osaveljenä, olen morsian sinulle. (Ojentaa kätensä; istuutuvat pöydän viereiselle penkille.)

VIII KOHTAUS.

Niklas Kurki tulee ulko-ovesta. Hänkin on puettu päällikön tapaan, jalassa saappaat ja verkahousut, yllä koristeltu paita ja liivit sekä päässä kiiloista kokoonommeltu patalakki, joka on koristettu nauhoilla ja päällispyörylällä. Mutta koko puku on kulunut ja nuhraantunut. — Huomattava pyylevyys tekee hänet juoppolallin näköiseksi, mutta kasvot ovat vielä puhtaat ja iloiset. — Jäljessä seuraa hämäläinen loismies Hoikka, perin laiha mies, joka seuraa herraansa kuin varjo. Hänen vyöstään riippuu koivunpahkainen varsinaappu, jonka hän tarjoo tarvittaissa isännälleen.

NIKLAS (jo ovelta, Aimolalle ja Johannalle). Jokos on tuopista juotu mitä on huulilta suotu? — Mutta missäs se minun akkani makaa?

AIMOLA (nauraa huvitettuna).

NIKLAS. Etteikö ole akkoja? Häh? Niitä on satakunta, ei enempi — − nivusilta pulleat kuin emännät parhaat, naamataulu auringon mallia ja takapakaroilta homeen härmässä aina. Siitä ne on hyviä, ei ne rämppäkellona pakaja. Ilon alku iltasilla, elon alku aamusilla, sanoi taatto kun ne pojalle naittoi, eikä laskenut valetta. (Hoikalle, osoittaen lattialuukkua.) Kuulepas, Hoikan poika, astu alas ja vaimo ylös.

HOIKKA (laskeutuu seuraavan keskustelun aikana lattialuukusta kellariin, tuo nopsasti sieltä olutpuolikon, jonka asettaa Niklaan lähelle viereiselle jakkaralle, ja tarjoo naapun Niklaalle. Niklaan repliikin lopussa on näkynyt ulkona oven ohitse oikealta vasemmalle rientävän naisia ja miehiä.)