JOHANNA (katsahdettuaan ovelle). Jo menevät vastaan. (Nousten, Aimolalle.) Nyt tovin verran vuota: päällikön malja on vietävä veräjäpahtaalle saakka. (Poistuu vasemmalle.)

AIMOLA (Niklaalle). Mitä ilmoja myöten Ruijanrantoja kävitte?

NIKLAS (juotuaan naapusta). Matinpäivän liepeillä tultiin Vesisaareen ja tovin verran siellä lotaturskaa ja pallasta saatiin ja syötiin. Mutta mahlakuussa, kun täkykala kaikkosi selkävesille, minä viittasin kämmenelläni itään ja karjaisin pojille: "Samojeetareitten maahan!"

AIMOLA (nousee, siirtyy etualalle istumaan). Jopa, paahkilas, kummia tekasit. Olleko tosia?

NIKLAS (Hoikalle). Hoikan poika, sano totta tälle kukolle, mitä vastasi kaiku kun huusin: "Samojeetareitten maahan".

HOIKKA (nokkelasti). Ka, "samojeetareitten maahan" se perässä tokasi.

NIKLAS. Vieläkös eität? Vai laskeekos kaikukin valetta?

AIMOLA. Eipä, ei. Mutta pääsitkö perille?

NIKLAS. Viikkokaupalla seilattiin, mentiin pienestä suntista suureen haaviin — — Valkealle merelle, ja viimein illan kaihossa Noova-Selman helmoihin yövyttiin. (Hoikalle.) Pakajanko valetta?

HOIKKA. Yövyttiinpä niinkin, vaan en toki helmoja nähnyt.

NIKLAS (nauraen mehevästi). Ohoh, onpas pojalla näkimet — — erottaapa toki hamehen helmasta merellisen saaren. — Niin, siellä niitä asui samojeetareita. Multalattioilla olla jorasivat ilkosen alasti.

AIMOLA. Ohoh! Apposen alasti!

NIKLAS. No, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä alahalla. Siellä vaan köntiä kävelivät mustaa multaa kuin lahean-kirjavat Kirjot ja Helunat. — Se oli ensi kumma, vaan vielä oli ihmettä jälellä.

AIMOLA. Äläs, vieläkö lisiä?

NIKLAS. Eipä aluksi muuta kuin kotalieden paisteessa lihavat juhlat. Mutta aamuyöstä — − silloin tuli haamuja mereltä, tuli veteen hukkuneitten kuvajaiset, joilla on vaimonpuolta muoto ja rinnassa sydän, mutta ei suonissa verta eikä aivoissa mieltä. — Olisitpa kuullut, mitenkä ne vaikeroivat ja valittivat! Niiden sinisillä huulilla oli huokaus niinkuin huuto, silmien sijalla oli harmaja kaihi ja kyynelet — − kuin kiiltäviä jäitä. Lumisilla poskilla oli tulenpalava läikkä, kuin suuri ulkomaan ruusu niiden poskilla paistoi ja houkutti kamalalla voimalla rannalta miestä, meren ja itsensä saaliiksi ne ihmistä houkuttivat. — Siinä seisoin ja lysmyivät miehellä polvet. Ne ruusut lensivät aallolta aallolle kuin ruttolinnut, mutta ihanampina kuin mikään maan päällä siukova lintu. — Äkkiä tunsin — usko tai epää, mutta sen minä tunsin — että sydän kiertyi rinnasta irti ja lähti kulkemaan tulisena pallona kohti merentyttöjen laumaa. (Nousten vähitellen istuimeltaan.) Tavoitin sitä kädellä, se väistyi, astuin veteen, se väistyi ja eteni, polkaisin polvia myöten, se roihusi tulena. Läpi pään soi meriraukkojen valitus, kuin joiku se soi, ja minä lauloin samaa laulua mukana. (Istuutuen.) Semmoista se oli merenraukujen laulu — — surman ja suurien onnettomuuksien edellä ne sen laulavat — −

AIMOLA. Mutta eivätpä vieneet mieltä ja henkeä sinulta?

NIKLAS (muhoillen mielihyvästä). Eivät vieneet. Oli sattunut, näetsen, semmoinen onni, että samojeetareista kaunein oli potenut minun tähteni rakkauden tautia koko yön. Se tuli ikävissään hakemaan, pani kainalotse pyöreät kätöset, veti rantaan ja supatti korvaan: "Minä ruskea piika, minä kaunis ja ihana, mitäs miekkoinen pakenet." Ja siihen minä heräsin.

HOIKKA. Hä-hä-hä — — tulipa loikuri lopuksi, häntänä pyörii — —

NIKLAS. Vai pyörii — − (Kiivaasti puolestaan todistaen.) Ne kun syövät paljasta mettä ja talia, poronkuuta ja ytyä, ja ettonetta pitävät ruokavälit kaikki, niin totta ovat somat ja lihavat. — Kyllä ne pelastavat miehisen miehen. Mutta suuri oli sillä rannalla vaara. (Siirtyvät kaikki kolme laulun alkaessa ulos.)

IX KOHTAUS.

Alkaa kuulua ulkoa miesten laulama Pirkkalaisten laulu:

Kuljemme autioita maita, taattojen siemen on povella. Korvesta korpeen, tulehen, tuuleen, taattojen käsky on takana. Läntehen vitaan, itähän vitaan, Ruija on miekkamme terällä. Miehet on lyöty, heimot on lyöty, orjina lappien tenavat. Kuljemme autioita maita, taattojen käsky on takana.

Viimeisiä säkeitä laulaessaan on miesryhmä pysähtynyt pihamaalle ulko-oven eteen, joten se on näkyvissä.

Laulun alkupuolella, näyttämön tyhjennyttyä, on tullut oikeanpuolisesta ovesta Mathias Kurki, harmaahapsinen arvokas vanhus. Hänkin on puettu pirkkalaispäällikön tapaan. — Hän tulee kumarana, keppiinsä nojaten ja hitaasti astuen. Mutta laulun kuullessa hän suorenemistaan suoristuu, kunnes hän seisoo koko ryhdiltään ylväänä ja kookkaana, kasvoilla menneitten sankarimuistojen hymy. Laulun lakattua astuu tupaan päämies Henrik Kurki, pirkkalaispäällikön puvussa, mutta muita komeammin koristellussa, päässä keskiaikuisen ritaripäähineen mukainen leveähkölierinen huopahattu. Koko puvun yleissävy on tumma, melkein synkkä, mutta harteilla on pirkkalaispäällikön punainen verkaviitta. — Päämiehen jäljessä tulevat Niklas, Johanna ja Aimola, joista Niklas menee istumaan etualan jakkaralle, Johanna ja Aimola pöydänviereiselle rahille. Taempana kerääntyvät oven luo hämäläiset Järkä, Servo, Hoikka ja Keriolainen. Pari lappalaisorjaa näkyy myös ovensuussa.

HENRIK (astuu suoraan kunniakorokkeen luona seisovaa isäänsä kohti, paljastaa päänsä).

MATHIAS. Oletko vaeltanut, poika, autiomaita?

HENRIK. Korvet autiot halki, poikki kahden valtakunnan rajan, rikkaisiin linnoihin saakka.

MATHIAS. Onko valtasi noussut vai vajonnut?

HENRIK. Haalogalannin maavouti langokseen kutsui. Aseliitto lännessä valmis, rinta on itätuulta vastaan.

MATHIAS. Olet valtaan luotu, kuin oli isäsi ennen. Istuimellesi istu. (Lähtee kohti oikeanpuolista ovea.)

HENRIK (heittää viittansa lähellä seisovalle Servolle, joka vie sen kunniaistuimen lähelle seinänaulaan ja jää seisomaan istuimen oikealle puolelle. Henrik nousee korokkeelle).

JÄRKÄ (on samalla tuonut tuliaisarkun ja asettanut sen korokkeelle).

MATHIAS (kääntyen oikealla, Henrikille). Jos lie tämän päivän tuomioissa neuvoja tarpeen, muistanet, en taattojen tietoja salaa. (Poistuu oikealle.)

HENRIK (istuuduttuaan; ankarasti). Mitä vastaat, Järkä? Näin Ilmolan lohivesillä venekunnan, jonka miehet eivät olleet talon palkollisia eikä orjia, mitä lie vieraita takamaitten hämäläisiä. Miksi ei ole miehiä pantu kellariin odottamaan rangaistusta?

JÄRKÄ (astuen lähemmäksi koroketta). Köysiin ne miehet panin ja raahasin nuoren päällikön eteen. Mutta — − se kun kuuli asian, ei enempi tehnyt kuin mitä olalle taputteli, ja pyytöluvan antoi omalla suulla. (Ovensuujoukossa ihmetyksen kohinaa.)

HENRIK (naurahtaa lyhyesti; Järkälle). Nouda poika tänne.

JÄRKÄ poistuu ulko-ovesta.

HENRIK. Onko Työrö palannut Kokemäeltä?

KERIOLAINEN (astuu keppiin nojaten, pahasti ontuen esiin ovensuu-joukosta). Ei ole palannut. Mutta sanan lähetti, että valmiit ovat varastoaitat Kokemäen kennäällä.

HENRIK. Hyvinpä sopii. Mutta — — ukko Keriolainen, onko konkkaluutasi puraissut Kalma — — vai koukkuleuka akkasiko?

KERIOLAINEN. Lappalaiset äpärät, en paremmin sano.

HENRIK. Olit Kemiläissaaressa Unarilla?

KERIOLAINEN. Siellä oltiin — − Sarre-ukon valtakunnassa. Ja kokonaisen venekunnan tappoivat meiltä lappalaisten salanuolet. Ja me — − kostoveroa ryöstettiin, mitä saatiin. Mutta Unarin itäpuolella päästiin käsirysyyn karjalaisten kanssa.

HENRIK (innostuneena). Miten kävi, paljonko löitte?

KERIOLAINEN. Ei siitä päästy sen selvemmille vesille. Pakenivat vikkelästi itään, ja kotomatkalle meikäläiset. Mutta tekipäs vieläkin lapinpoika tempun. Kun Meltauksen niskassa kokat kääntyivät alaspäin, vingahti nuoli ja sattuipas — — tuohon, tuohon se naksahti ja juuttui luuhun. Sitä tässä on sitten päämiestä ootellessa maattu ja lynkätty. — Mutta Kemiläissaari on nyt hämäläisistä tyhjä.

HENRIK. Ei hätää. Vielä tänä kesänä mennään sinne uudestaan. Ja talvella — — itse samoan sinne ja kauvemmaksi.

X KOHTAUS.

Päivö ja hänen jäljessään Järkä tulevat ulko-ovesta.

HENRIK (ivallisesti, kuin nulikalle). Rakas veljeni on kalavesien tärvelijöille antanut ylettömän armon käydä oikeudesta. Saisiko kuulla, miten hellyttivät veljeni mielen nuo — kalavarkaat.

PÄIVÖ (lämpimästi puolustaen). Muistanet toki, miten kiusasi viime kesänä peltotauti takamaitten kapanaloja, jotta niukan siemenen tuskin saivat pannuksi talteen uudisperheet. Tulivat pyytämään kalaa petun särpimeksi, ei varastamaan.

HENRIK (jyrkästi). Kemijoen kalavedet kuuluvat Ilmolan taloon, jos älynnet mitä tietää miekan oikeus, osto ja perintö.

PÄIVÖ (hyvää uskovasti selittäen). En tahtonut pahoin vaan hyvin. Jos lienevätkin tänne tulleet myöhemmin meitä, samaa ovat hämäläistä heimoa, jotta — − ollapa joka miehellä miehenosa omaa riistamaata ja kalavettä, eivät nääntäisi nöyrätkään vuodet hämäläistä kansaa, ja riittäisi silloin mielellistä keihäsmiestä tarpeen tullen, kun oman miehenosan puolesta olisi keihäs tanassa. — Niin olen aatellut monesti.

HENRIK. Onpa lapsilla loruja. (Järkälle.) Järkä, mene, heitätä varkaat niskasta nivaan. Ken pääsee hengissä suvantoon saakka, märkänä koirana takamaille juoskoon ja henkiparkansa pitäköön.

JÄRKÄ (lähtee pari asemiestä mukanaan ulko-ovesta).

PÄIVÖ (tyrmistyneenä). Olen antanut miehille sanani!