MAARIT (katseltuaan ja kuunneltuaan hetken livahtaa hiljaa Päivön ensi repliikin aikana ulko-ovesta).

PÄIVÖ (on pysähtynyt Aimolan puhutellessa, mutta jatkaa sitten kuin unessa kulkuaan ja istahtaa etualan jakkaralle).

RAUNI (seuraa hiljaa, säälivänä ja huolehtivana, jää seisomaan lähelle, Päivön taakse).

PÄIVÖ (kuin tiedottomasti toistaen kuulemansa sanat). Vastaan — − apua — − (kuin todella apua hakien) apua. — (Kuin kaiken vielä kuullen ja nähden, vaimealla äänellä.) Puhuivat kivistä kieltä. Näin kiviset seinät ja lavitsan. Ovessa rauta kuin kielekäs käärme ja saranoissa ruoste — —

RAUNI (taipuen Päivön puoleen; hellästi hoivaten). Päivö, olethan vapaa — − koeta unohtaa.

PÄIVÖ (jo kiihkeämmin). Unohtaa — — Miten — — millä? Sen tunnen ja näen — — sen kuulenkin — — miten häpeä syö, se syö rintaa ja kasvoja — — kuuletko, se jossain — — ytimiä nakertaa — — kuin pieni majava nuorta vesaa, myrkyllisin hampain — — eikä arpene haava, ei mikään taivu, ei mikään kasva — — siitä puremasta — —

RAUNI (puoliksi itsekseen). Nyt ymmärrän enemmän kuin ennen. Jos täytyykin peljätä, on osattava myöskin vihata — — kauvan ja paljon.

PÄIVÖ. Vihata? Ei ole voimaa, ei ole asetta.

RAUNI (painaen Päivön pään poveansa vasten). Poika parka — —

PÄIVÖ (tuskaisan katkerasti). Raiska ja raukka! Kaikki mitä mielessä toivoin ja tahtelin tavoittaakin kerran — — miehenä, se on muualla nyt, ei minussa — — Se matelee alatse, se kiertää ylätse ja alkusen alutta kuin vaisu tuuli — — Ja minulla ei mitään! (Hetken vaitiolo.) Vielä tänään, äsken näin virrassa nielut kuin peikkojen silmät ja kiitävät kuplat kuin pienet aurinkoiset. (Yhä herkistyen, kuin unohtaen vaivansa.) Nyt muistankin: poikana usein — — kuin uuvutti rannalla tuoksut ja unetti kaukainen kohina — katselin mieleni näkyjä, näin miten kuplanen suurtui, se nousi kuin virrasta paasi, sitten — — se latvoja tapasi, kuin taivaan kansi se seisoi ja paistoi. Minä itse seisoin sen alla ja tiesin, ihmeitä tekoja tiesin. Olin surmannut taalo-jättiläisen, suuren ja julman — —

RAUNI. Senkö, joka vaivasi saamelaisten maata?

PÄIVÖ. Sen hirviön, jonka taskuun mahtui nelikollinen hopeaa —

RAUNI (yhä innostuneempana). Ja joka ryösti lappalaistyttäret ja vaimot — —

PÄIVÖ. Juuri sen, joka tappoi lappalaislapset ja ne atriakseen söi — — sen olin surmannut. Ja koko kansa palveli minua. Siinä seisoin. Tuli miehiä ylämaista virtoja myöten, tuli miehiä suvannoilta sauvoen pitkässä jonossa. Ja tyttöjä pihamailta kirjavin koltein ja naisia — — äitini näköisiä. He kumarsivat kaikki ja hyvänä pitivät. Sillä — — olinpa tehnyt teon, joka heidät oli vapahtanut pelosta ja vaivasta —

RAUNI (ihastuneena). Olet lapsi ja mies!

PÄIVÖ. Niin, nehän ovat sellaiset vain lapsien näkyjä. Niiden lisäksi en ole tehnyt mitään, vain huokaillut turhaan — — (Katsoen käsiään, katkerasti.) Ja ranteissa köysien jäljet kuin varkaalla.

RAUNI (jaksamatta enää itseään pidättää painautuu Päivön polvea vasten, ottaa tämän kädet, suutelee niitä). Suutelen jäljet — suutelen ja — — hoitelen —

PÄIVÖ (tuskan ja riemun välimailla). Rauni — — miksi tuletkin päivä päivältä luokse ja päivä päivältä pakenet?

RAUNI (nostaen kasvonsa). Pelosta pakenin, sinun olen ollut.

PÄIVÖ. Minun — — totta jos olisi, en osaisi uskoa.

RAUNI (totisesti, lujasti). Minkä toista vihaan, sen sinua rakastan.

PÄIVÖ (ottaa Raunin syliinsä, nousee). Se toista — — toista ja vanno — — Maarian nimessä!

RAUNI. Sen toistan ja vannon, vaikka kuolema tulisi. (Suutelevat.)

PÄIVÖ (saaden takaisin koko elämänvoimansa, pitäen Raunia kädestä). Rauni, nyt tiedän: tästä alkaen olen päivisin näöltä nöyrä kuin syksyinen lammas ja yöt — — kuulostan hirrenmalosta Maahisen ääntä, sen, joka lupaa ihmeellisiä töitä, kun kauvan odottaa ja uskoo mahdotonta.

RAUNI. Ja minä, itseäni varjelen sinulle. Olen illoin kylmä, tuntoa vailla ja päivällä ruma ja raihnas. Vainajan sylinannosta iloitkoon — —

PÄIVÖ (vetäen Raunin lähemmäksi). Vainajat muille, koko kylälle kuin korvesta tulleet hiljaiset haamut. Ja toisillemme: kuin raikuva joiku, jota muut eivät kuule. (Seisovat lähekkäin, mutta eivät enää kädestä pidellen, toisiaan katsoen riemukkain ilmein.)

XVI KOHTAUS.

Samassa tulee oikealta Henrik Kurki.

HENRIK (pysähtyy korokkeella, Päivön ja Raunin kavahtaessa kauemmaksi toisistaan, tuimasti). Tikka ja toukkako? (Ikäänkuin pyyhkäisisi menemään ohi mahdottoman ajatuksen, naurahtaen leppoisasti.) Taisi olla vain varpusen poika ja peipponen pesässä. (Päivölle.) Mene, hae Johanna ja Niklas tänne ja itse palaa myötä.

PÄIVÖ (poistuu ulko-ovesta).

HENRIK (Raunille). En turhista kysele. Mutta yksi on varma: jos ken sanankin lorukieltä sinun korvaasi visertäisi, on kuoleman oma. (Menee oikealle, avaten oven, isälleen.) Isä, jaksanet tulla. (Palaten takaisin, lähestyen Raunia; leppoisasti.) Sinä hoikka ja kaunis, älä pelkää — — (Leikkiä laskien.) Hyvä on peukaloisen lentää suuren linnun kohottimilla. — Nyt mene Toste-munkin pakinoille ja sano, että on ristittävä poika, se kaunis poika.

XVII KOHTAUS.

Mathias Kurki tulee oikealta.

HENRIK (kääntyy isänsä puoleen).

RAUNI (poistuu samassa ulko-ovesta kuin pakoon pyrkivä lintu).

HENRIK (isälleen, ohjaten päällikön-istuimelle). Istunet, taatto, neuvojaksi. Tuomitse, käskenkö suvullemme oikeita tekoja.

XVIII KOHTAUS.

Päivö ja Niklas tulevat edellisen repliikin aikana ulko-ovesta ja hetken kuluttua vasemmalta Johanna.

HENRIK (kääntyen Niklaan puoleen). Unari on otettava takaisin ja myös sen itäranta on tehtävä pirkkojen veromaaksi. Sinä lähdet sinne, Kemiläissaareen, nyt kesäksi ja syyspyyntiin. Urki kavalan Sarren aikeet, mutta varoen. Tarjoa sopua, jos suostuu lahjanahkoihin ja lisää kinkeriveroa, muuten uhkaat tulella ja sodalla. (Silmäten juuri saapuneeseen Johannaan.) Siltä varalta, että ei taipuisi Sarre, vaan vehkeilisi karjalaisten ja Novgorodin vihavenäläisten kanssa, olen luvannut Johannan käden Haalogalannin maavoudille — —

JOHANNA (keskeyttäen). Se katkaise ja mukanasi vie, en seuraa itse.

MATHIAS (varoittavalla äänellä). Johanna, miehet tahtonsa mukaan, naiset käskyn mukaan, se on meidän suvussamme laki.

JOHANNA. Olen antanut toiselle sanani, ja sydän vannoi mukana.

HENRIK. Ensi pyhäinmiesten päivänä ahkiossa makaat, Matarenkiin mukanani lähdet. Siihen saakka tottelet, ei muuta.

JOHANNA (vaikenee, mutta kalpeana ja ylpeänä).

HENRIK (Päivölle). Sinusta käyn tekemään miestä. Ensin pääset raatamaan, sitten vasta tekoihin. Lähdet vielä tänään sysmäisille takamaille. Siellä on kaadettava juhannuskasket. Mukaan tulee loismiehiä ja orjia. Mutta sinä et joukkoa käske, vaan Järkä, joka saa pitää huolen siitä, että raadat aamusta iltaan. Sinun on aika tottua pirkkojen tapaan: on kuultava päällikön sanaa.

PÄIVÖ (tyynesti). Lähden mielelläni, päämies.

HENRIK. Muuten: Niklas jää tänä vuonna kotomieheksi, isännöimään taloa. — Taatto, olenko neuvonut sukuamme oikein?

MATHIAS. Oikein. Elonsaantiin, veronsaantiin, riistaa ja kunniaa taloon läpi autiomaitten, siinä on valtapirkkojen ikuiset käskyt. (Nousee.) Ja kaikille teille: poikani, tyttäreni, muistakaa: suvun kesken on sovinto laki, vierahille riita ja viha.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä. — On tultu syystalveen. Ovesta näkyvä maisema lumen peitossa. Tuvassa pari pientä muutosta: Vuodepäädyn luona olevalle penkille on levitetty laaja talja. Kattoparruista riippuu vitjoista pahkakupin muotoinen lamppu, joka sytytettäessä palaa vain pienellä tulella. Peräpöydällä on korkea rautainen kahden kynttilän kynttiläjalka kierteisine tankoineen ja lintukoristeineen.

Pukuihin nähden on huomattava seuraavanlaatuiset muutokset: Miehillä on turkkeja tai ylemmillä turkisreunaisia viittoja. Niin on nyt Henrik Kurjenkin punainen päällikköviitta turkiksin reunustettu. Naisiin nähden on Johannan puvussa tapahtunut huomattavin muutos: hämäläismallisen puvun sijasta on hänen yllään nyt myöhäiskeskiaikaista, länsimaista mallia oleva, tumma röijyhame.

On aamu. Ulkoapäin suljettava akkunaluukku on kiinni. Näyttämö on täysin pimeä.

I KOHTAUS.

Mathias Kurki istuu kunniaistuimella. Hetken hiljaisuus. Vasemmalla käy ovi, kuuluu liikettä. Hetken odotus. Taka-alalla syttyy tuli. Johanna sytyttää pöydällä kynttilät. Siirtyy keskemmälle ja sytyttää kattoparrusta riippuvan pahkalampun. Tulen valossa huomaa, että hänellä on poskessa vielä tulehtunut, punertava arpi, joka lyö kalvenneisiin kasvoihin riutuneen, mutta entistä päättävämmän leiman.

JOHANNA (huomaa isänsä, huudahtaa säikähtäen, melkein kuin aaveen nähden; tulukset putoavat vielä ylhäällä olevasta kädestä kolahtaen lattiaan).

MATHIAS (hitaasti). Syystä, tytär, pelkäät.

JOHANNA. Taatto? Pimeässä yössä — kuin haamu — — syytä pelästyä — —

MATHIAS. Syytä on. Ja syytä on peittää nuo inhonkarvalliset kasvot.

JOHANNA (hiljaisesti, mutta taipumattomasti). Syytä on käydä kalpeana täällä.

MATHIAS. Syytä on, sinulla. Parempi vielä, jos ymmärtäisit punehtua häpeästä. Niinkuin poskellasi tuo verenruskea häpeän arpi.

JOHANNA (yhä ylpeämmin). Eivät ole ennenkään Kurjet arpiansa hävenneet.

MATHIAS. Vaikene, jotta en löisi sinua kirolla! — Jokaisella Kurjella on kuolinvuoteellaan arpia sata. Mutta jokaisesta niistä on lyöty haavoja sata — — suvun puolesta. Sinä löit sukua vastaan! — Omalla kädellä kasvojasi teloit, sinä itsemurhaajan äpärä. Siksi on tuo raadanta ihossasi häpeän merkki.